Tätä elämän tulkitsija kuitenkin mielellään tekee, niin pian kuin hän
tahtoo kohottaa teostaan, saada siihen uskonnollista ja syvää
kauneutta, loppumattomuuden tunnetta. Silloinkin, kun tuo teos on niin
vilpitön kuin mahdollista ja liittyy niin läheisesti kuin se voi hänen
sisimpään persoonalliseen totuuteensa, hän luulee tukevansa ja
suurentavansa tätä totuutta keräämällä sen ympärillä joukon
menneisyyden haavekuvia. Tiedän kyllä, että hän tarvitsee kuvia,
hypoteeseja, symbooleja, kaikkea tuota, mikä muodostaa selittämättömien
seikkojen n.s. "sidekivet", mutta miksi ottaa ne niin usein siitä, mikä
ei ole enää totta, ja niin harvoin siitä, mikä on ehkä oleva totuus?
Sitenkö herättää suurempaa kunnioitusta kuolemaa kohtaan, että ympäröi
sen kadonneilla kauheuksilla ja että asettaa sen taustaksi jo kadonneen
helvetin hehkun? Sitenkö jalostamme kohtalomme, että teemme sen
riippuvaiseksi ylemmästä, mutta kuvitellusta tahdosta? Sitenkö
vahvistaa oikeutta, tuota suunnatonta verkkoa, jolla inhimilliset
toiminnat ja vastatoiminnat peittävät luonnon fyysillisten ja
moraalisten voimien muuttumattoman viisauden, että uskoo sen ainoan
tuomarin käsiin, jota vastaan itse työmme henki kapinoi?