Saattaa asettaa kyseenalaiseksi, kuinka pitkälle tämä on oikeutettua ja
hyödyllistä ja onko runoilijan tehtävä esittää ja pitää yllä ehkä
vähemmin selvien hetkien hämminkiä ja hairahdusta vaiko enentää niiden
hetkien selvänäköisyyttä, jolloin ihminen luulee olevansa kaiken
voimansa ja järkensä herra. On jotain hyvää onnettomuuksissamme ja siis
myöskin persoonallisen onnettomuuden kuvittelussa. Ne saattavat meidät
palaamaan omaan itseemme. Ne näyttävät meille heikkoutemme ja
erehdyksemme. Ne valaisevat omantuntomme tuhat kertaa räikeämmällä ja
tehokkaammalla valolla kuin mitä tekisivät vuosia kestävät tutkimukset
ja mietiskelyt. Ne saavat meidän myöskin lähtemään ulos omasta
itsestämme, opettavat meitä katsomaan ympärillemme ja tekevät meidät
herkiksi veljiemme kärsimyksille. Vielä parempaakin ne saavat aikaan,
sanotaan. Ne pakottavat meidät nostamaan päämme, tunnustamaan itseämme
korkeamman mahdin olemassaolon, tervehtimään näkymätöntä oikeutta,
kumartamaan selvittämätöntä ja loppumatonta mysteeriota. Onko tuo
todellisuudessa parasta niiden teoissa? Kyllä, uskonnollisen moraalin
kannalta katsoen oli hyväätekevää, että ne pakottivat meidät nostamaan
päämme, kun silmämme kohtasivat jumalan, joka meistä näytti suurimmassa
määrin hyvältä, oikeamieliseltä, muuttumattomalta ja eittämättömältä.
Oli hyväätekevää, että runoilija, jolla oli jumalassaan järkkymätön
ihanne, nosti katseemme mahdollisimman usein tuota ainoalaatuista ja
lopullista ihannetta kohti. Mutta mitä meillä on nykyhetkellä
tarjottavaa noille liikutetuille katseille, kun me ne vieroitamme
elämän tavallisista totuuksista ja kokemuksesta? Mitä meillä on
sanottavana voitonriemuaan viettävän vääryyden ja rankaisemattoman ja
menestyksellisen rikoksen nähdessämme, jos viemme ihmisen pois
omantunnon ja sisäisen onnen enemmän tai vähemmän palkitsevien lakien
ulottuvilta?... Mikä selitys meillä on annettavana nähdessämme lapsen
kuolevan, viattoman sortuvan, onnetonta sattuman syyttömästi vainoovan,
jos tahdomme antaa ylevämpiä, lyhyempiä, iskevämpiä ja ratkaisevampia
selityksiä kuin ne ovat, joihin meidän on pakko tyytyä jokapäiväisissä
oloissa, koska ne ovat ainoat, jotka vastaavat määrättyä tosiasioiden
lukua? Onko meillä oikeutta, antaaksemme työllemme juhlallisemman
leiman, herättää pelkoa ja ennakkoluuloja, joita meidän täytyisi olla
hyväksymättä, ja vastustaa, jos me tapaisimme niitä ystävillämme ja
lapsillamme? Onko meillä oikeutta käyttää hyväksemme pelon hetkeä
korvataksemme nuo pienet, mutta huomioonotettavat varmuudet, jotka
ihminen on vaivalloisesti hankkinut tarkkaamalla ihmissydämen
ja -mielen ja aineen toimintatapoja, olemassaolon lakeja, sattuman
oikkuja ja luonnon välinpitämättömyyttä äidintehtävistään, onko meillä
oikeutta käyttää hyväksemme tuota pelkoa korvataksemme nuo varmuudet
kohtalolla, jonka kaikki tekomme kieltävät, mahdeilla, joiden edessä
emme ajattelisikaan polvistua, jos onnettomuus, joka kohtaa
sankariamme, sattuisi kohtaamaan meitä itseämme, salaperäisellä
oikeudella, joka säästää meiltä monen vaikean selittelyn, mutta joka on
tuskin sen tehokkaamman ja positiivisemman oikeuden kaltainen, johon
nojaudumme persoonallisessa elämässämme.