Mutta ajatteleeko hän, jota kohtaavat nuo suuret toisiaan seuraavat
iskut, yhtä kauhistuttavat kuin öisen ukkosilman salamat, samalla
tavalla, ovatko ne hänestä yhtä tutunomaisia, yhtä luonnollisia ja yhtä
helposti selitettäviä? Eivätkö sanat kohtalo, hyvä ja huono onni,
sattuma, hyvän ja pahan onnen tähti ja ehkäpä kaitselmuskin saa hänen
mielessään merkitystä, jota niillä ei ollut koskaan ollut? Eikö hän
tutkiskele omaatuntoaan toisessa valossa, eikö hän tunne elämäänsä
vaikuttavan toisia voimia, jonkinlaisen pahan tahdon, joita minä en
näe? Kumpi on oikeassa? Kumpiko meistä näkee kauemmaksi ja selvemmin?
Havaitseeko hämmennyksen hetkinä totuuksia, joita ei havaitse
rauhallisempina hetkinä? Ja mikä hetki on valittava antaakseen elämälle
merkityksen?
Elämän tulkitsija, olkoonpa hän sitten millainen tahansa, valitsee
käsiteltäväkseen yleensä hämmennyksen hetket. Hän asettuu itse ja
asettaa meidät uhrien sieluntilaan. Hän esittää meille toisen
onnettomuudet lyhykäisesti, niin äkillisesti, niin täyteläisesti, että
me hetken ajaksi joudumme persoonallisen onnettomuuden kuvitteluun.
Sitäpaitsi hänen on melkein mahdotonta kuvata niitä sellaisina kuin me
ne näemme todellisessa elämässä. Jos olisimme eläneet monet vuodet
meitä järkyttävän draaman päähenkilön kanssa, jos tuo henkilö olisi
ollut meidän veljemme, ystävämme, niin me olisimme luultavasti
käsittäneet ja jälleen tunteneet näytelmän aikana kaikki hänen
onnettomuutensa syyt, ja tämä onnettomuus hämmästyttäisi meitä vähemmän
ja hyvin usein näyttäisi meistä päinvastoin sangen luonnolliselta ja
melkein inhimillisesti välttämättömältä. Mutta elämän tulkitsijalla ei
ole aikaa eikä kykyä puhua meille todellisista syistä. Ne ovat
tavallisesti merkityksettömiä, äärimmäisen pieniä, moninaisia ja
erinomaisen hitaasti kehittyviä. Hänellä on siis houkutusta korvaamaan
inhimilliset ja todelliset syyt, joita hän ei voi osoittaa, joita hänen
on mahdotonta tutkia ja luetella, yleisellä syyllä, joka on kyllin
laaja käsittääkseen koko draaman. Ja mistä hän sitten löytäisikään tuon
yleisen, kyllin laajan syyn, jollei niistä parista kolmesta sanasta,
joita me sopertelemme, kun emme tahdo olla äänettöminä: jumaluus,
kaitselmus, kohtalo, hämärä ja nimetön oikeus?...