Otaksuessani, että naapurini, jonka läheisesti tunnen, jonka tapaan
joka päivä, jonka säännöllistä elämäntapaa ja sävyisää olemusta pidän
suuressa arvossa, kadottaa peräkkäin vaimonsa rautatieonnettomuudessa,
yhden poikansa haaksirikossa, toisen tulipalossa ja viimeisen sairauden
kautta, joutuisin tuskallisen hämmästyksen valtaan, mutta tuskin
ajattelisinkaan syyttää tuosta onnettomuuksien sarjasta jumalallista
kostoa, näkymätöntä oikeutta, omituista ja pahansuopaa ennakolta
määräystä, ilkeää ja tietoista kohtaloa. Minä ajattelisin silloin
elämää, sen tuhansia onnettomia sattumia, minä näkisin tässä
kauheita yhteensattumia, mutta mieleenikään ei juolahtaisi, että
yli-inhimillinen tahto olisi suistanut tuon junan kuiluun, ohjannut
tuon laivan salakarille, sytyttänyt tuon tulipalon, tehnyt hirveitä
ponnistuksia kiusatakseen tai rangaistakseen olentoparkaa edes
silloinkaan, kun tämä olisi tehnyt suuren virheen, jonkun noita suuria
inhimillisiä, mutta maailmankaikkeuteen nähden niin pieniä virheitä,
virheen, joka ei ehkä vielä ole päässyt hänen aivojaan tai sydäntään
edemmäksi ja joka ei ole edes taivuttanut ruohon kortta maan pinnalta.