Siinä on siis lähde, mistä runoilijat hakevat vettä, jonka on
puhdistettava julmimmatkin tragediat. Ihmisessä on eräs vaisto, joka
jumaloi kohtaloa; ja kaikki, mikä on kohtalokasta, tuntuu hänestä
juhlalliselta, kiistämättömältä ja kauniilta. Hän tahtoisi olla vapaa,
mutta on mieluisampaa, kun voi itselleen erinäisissä tapauksissa sanoa,
ettei sitä ole. Pahansuopa ja taipumaton jumalaolento on useinkin
mieleisempi kuin jumalaolento, joka vaatii ponnistusta pahan loitolla
pysyttämiseksi. Ihminen on kaikesta huolimatta mieluummin riippuvainen
mahdista, jota hän ei voi taivuttaa, ja mitä ymmärryksemme turhamaisuus
siinä menettää, sen saavuttaa takaisin jonkinlainen tunteen
turhamaisuus, joka kuvittelee tuon suunnattoman mahdin valvovan meidän
aikomuksiamme ja antavan käsitettävimmillekin teoillemme ylevän ja
ikuisen merkityksen. Ja lopuksi kohtalo selittää ja antaa kaikki
anteeksi poistaen kyllin etäälle näkymättömiin tai käsittämättömiin
sen, mitä olisi työlästä selittää tai vielä vaikeampaa antaa anteeksi.