Tuosta sekasotkusta ei elämässä oteta selvää, koska elämä ei
tavallisesti ilmaise eikä ota vaivakseen määritellä kaavan tai kuvan
avulla, mitä se kokee. Mutta se on selvästi huomattavissa kaikilla
niillä, jotka ottavat tehtäväkseen edustaa todellista elämää, selittää
ja tulkita sitä ja valaista hyvien ja pahojen kohtaloiden salaiset
syyt, tarkoitan runoilijoita ja etenkin kaikkia niitä runoilijoita,
jotka ovat suoranaisemmin tekemisissä ulkonaisen ja toimivan elämän
kanssa: draamallisia runoilijoita; sillä ei muutoin ole suurta väliä,
ovatko kysymyksessä romaanit, murhenäytelmät, varsinaiset draamat tai
historialliset tutkielmat, sillä minä käytän sanoja runoilijat ja
draamaalliset runoilijat niiden laajimmassa merkityksessä.
On tunnustettava, että vallitseva ja niin sanoaksemme eksklusiivinen,
yksinomainen, aate on runoilijan tai elämän tulkitsijan, etupäässä
draamallisen runoilijan, suuri voima, ja tämä voima on sitäkin
ehtymättömämpi, sillä on runoelmassa sitäkin huomattavampi sija, mitä
salaperäisempi tuo vallitseva aate on, mitä vaikeampi sitä on tarkistaa
tai määritellä. Tämä on muuten hyvin oikeutettua, niin kauan kuin
runoilija ei vähääkään epäile vallitsevan aatteen arvoa, eivätkä hyvin
hyvät runoilijat ole koskaan tehneet itselleen kyselyjä tässä
suhteessa, he eivät ole epäilleet, eivät epäröineet. Tarkatkaapa
esimerkiksi, mikä suunnaton sija sankarillisen velvollisuuden aatteella
on Corneillen tragedioissa, sokealla uskolla Calderonin draamoissa,
kohtalon tyrannialla Sophokleen runoelmissa.
X
Sankarillisen velvollisuuden aate on inhimillisempi ja vähemmän
mystillinen kuin molemmat toiset ja vaikka se ei ole läheskään niin
hedelmällinen kuin Corneillen aikana (sillä nykyään on hyvin vähän
sankarillisia velvollisuuksia, joiden kyseenalaisiksi asettaminen ei
olisi järjellistä, jopa sankarillistakin, ja käy vaikeaksi löytää
ainoaakaan, jolla olisi todella pätevä arvo), niin siihen voi vielä
erikoisissa oloissa turvautua.
Mutta kuka moderni runoilija löytäisi uskosta, joka uskovaisimmillakin
on enää vain häilyvä muisto, sitä voimaa ja innoitusta, jota siitä
löysi Calderon, tehdäkseen kristittyjen Jumalasta draamojensa ylhäisen
ja näkymättömän, mutta kaikkialla läsnäolevan ja kaikkivaltiaan
osanottajan? Ja kohtalon tyranniaa, tuota järkähtämätöntä voimaa, joka
ajaa sen ja sen ihmisen, sen ja sen perheen sellaisia ja sellaisia
teitä, siihen ja siihen onnettomuuteen, sellaiseen ja sellaiseen
kuolemaan -- kuka meistä saattaa järkevästi hyväksyä sen elämässä,
jonka tosin näemme olevan monien tuntemattomien voimien alaisen, mutta
joiden turmiollisimpia kolahduksia viisaimpien onnistuu jossakin määrin
karttaa, ja jotka näyttävät joka tapauksessa olevan sokeita,
välinpitämättömiä, tiedottomia? Onko meidän vielä lupa otaksua, että
maailmankaikkeudessa on olemassa kyllin kurja, kyllin joutilas voima
pitääkseen vain tehtävänään harmittaa ja kummastuttaa ihmisiä heidän
aikeissaan ja yrityksissään?
Samaten on käytetty kolmattakin salaperäistä ja itsevaltiasta voimaa,
nimittäin immanenttista oikeutta. Mutta huomattava on, ettei tuota
varsinaisen immanenttisen oikeuden vaatimusta ole uskallettu käyttää
koskaan muualla kuin huonoimmissa teoksissa, joissa ei ole välitetty
mitään todennäköisyydestä eikä todellisuudesta. Tuon väitteen, että
paha saa välttämättömän ja ilmeisen rangaistuksen, että hyvä
ehdottomasti ja ilmeisesti palkitaan tässä elämässä, kumoo
alkeellisinkin jokapäiväinen kokemus liian silminnähtävästi, jotta
todellinen runoilija olisi koskaan voinut löytää tuosta
mielivaltaisesta ja kestämättömästä haaveesta tukea, jota hänen työnsä
tarvitsi. Jos taas toiselta puolen siirretään toiseen elämään
palkitsemisista ja rangaistuksista huolehtiminen, niin tullaan
kiertotietä jumalallisen oikeuden alalle. Jollei vihdoin immanenttinen
oikeus ole ehdoton, muuttumaton, pysyvä, mahdoton välttää, niin se on
vain kohtalon suopea ja erikoinen oikku, eikähän se silloin ole oikeus,
se ei ole enää edes kohtalo, se on enää vain sattuma, s.o. ei melkein
mitään.
Tosin on olemassa hyvin todellinen immanenttinen oikeus, joka vaikuttaa
sen, että paheellinen, julma, pahansuopa, väärä, epärehellinen ihminen
on moraalisesti vähemmän onnellinen kuin hyvä, oikeamielinen, altis,
rakastava, hyvänsuopa, viaton, rauhallinen ihminen. Tästä johtuu, kuten
on sanottu, että paha pyrkii tuskan puoleen yhtä varmasti kuin maa
auringon puoleen. Mutta silloin onkin kysymys sisäisestä, hyvin
inhimillisestä, hyvin luonnollisesta, helposti selitettävästä
oikeudesta, ja jos me tarkastelemme sen syitä ja seurauksia, niin me
välttämättömästi johdumme psykoloogiseen draamaan, jonka näyttämöllä ei
ole enää syvää ja mysteerion vartioimaa taka-alaa, mysteerion, joka
antoi draaman tai historian tapahtumille suurenmoisen ja pyhitetyn
näköpiirin. Mutta kysymys on siitä, olemmeko me oikeutettuja luomaan
tuota taka-alaa turvautumalla sellaiseen käsitykseen tuntemattomasta,
joka eroaa niin suuresti siitä käsityksestä, mikä hallitsee meidän
elämäämme.