Ei ole järjenvastaista, mutta ei myöskään terveellistä katsella elämää
tällä tavoin, enkä olisi siitä puhunutkaan, jollei pienimmänkin
onnettomuuden sattuessa huomaisi, että tämä tai tämänlaatuinen käsitys
itse asiassa on useimpien ihmisten käsitys, niidenkin, jotka näyttävät
rauhallisimmilta ja ymmärtäväisimmiltä. Huolimatta kaikesta siitä, mitä
me opimme, huolimatta kaikista valloituksista, joita tulemme tekemään,
ja kaikesta siitä, mistä pääsemme varmuuteen, me tulemme eräältä
määrätyltä näkökannalta katsoen aina olemaan pieniä viheliäisiä ja
hyödyttömiä olentoja, kuolemaan määrättyjä ja meitä ympäröivien
välinpitämättömien ja mittaamattomien voimien oikkujen varaan
jätettyjä. Me ilmaannumme eräänä hetkenä rajattomaan ulottuvaisuuteen
eikä meillä ole muuta varsinaista tehtävää kuin suvun
jatkaminen, suvun, jolla itsellään ei ole varmaa tehtävää tuossa
maailmanjärjestelmässä, minkä laajuus ja kestämisaika menee yli
valtavimman ja rohkeimmankin mielikuvituksen. Siinä on totuus, yksi
noita syviä, mutta hiljaisia totuuksia, joita runoilija saattaa
tervehtiä ohikulkiessaan, mutta joiden ääreen runoilijassa olevan
ihmisen tuhansine velvollisuuksineen ei ole pysähtyminen liian kauaksi
aikaa. Täten on koko joukko suuria ja kunnioitettavia totuuksia, joiden
alueelle ei ole hyvä nukkua. Meidän ympärillämme on niin paljon
totuuksia, että voi sanoa useimmilla ihmisillä, pahimmillakin, olevan
neuvonantajana ja oppaana jonkun suuren ja kunnioitettavan totuuden.
Niin, sekin on totuus ja, jos niin tahtoo, suurin ja varmin,
totuuksista, ettei elämämme ole mitään, että kaikki pyrintömme on
naurettavaa, että meidän olemassaolomme, että tämän maapallomme
olemassaolo on vain mitätön sattuma maailmojen historiassa; mutta se on
myöskin totuus, että elämämme ja maapallomme elämä ovat meille
tärkeimpiä ilmiöitä, vieläpä ainoat tärkeät maailmojen historiassa.
Kumpiko on todempi? Tekeekö edellinen ehdottomasti tyhjäksi
jälkimmäisen, ja olisiko meillä voimaa muodostella edellistä ilman
jälkimmäistä? Toinen kohdistuu mielikuvitukseemme ja se saattaa tehdä
meille hyvää omalla alallaan, mutta toinen koskee suoranaisesti
todellista elämäämme. On kohtuullista, että kumpikin saa osansa. Ei ole
oleellista tarrautua kiinni totuuteen, joka on ehkä todellisin
maailmankaikkeuden näkökannalta katsoen, vaan siihen, joka on
epäilemättä todellisin ihmisen näkökannalta katsoen. Me emme tunne
maailmankaikkeuden tarkoitusta emmekä sitäkään, onko lajimme
kohtaloilla sille mitään merkitystä vaiko ei. Niinpä elämämme tai
lajimme todennäköinen hyödyttömyys on totuus, joka koskee meitä vain
epäsuorasti ja joka jää meiltä ratkaisematta, kun sitävastoin tuo
toinen totuus, se, joka saa meidät tietoisiksi elämämme tärkeydestä, on
epäilemättä ahtaampi, mutta koskee meitä todellisesti, välittömästi ja
epäämättömästi. Tekisimme väärin uhratessamme sen vieraan totuuden
hyväksi tai alistaessamme sen sen alaiseksi. Meidän on kyllä lupa olla
kadottamatta näkyvistä edellistä. Se ylläpitää ja valaisee
jälkimmäistä, opettaa meitä vapautumaan sen hyödyttömästä ja
ahdasmielisestä orjuudesta ja ottamaan hyödyksi kaiken sen, mitä se ei
sisällä. Mutta jos se masentaa ja lamauttaa meitä, on tämä siksi,
ettemme kylliksi tajua sitä suunnatonta, mutta mielivaltaista asemaa,
joka sillä on tärkeiden totuuksien piirissä, sillä se riippuu suuresta
joukosta probleemeja, joita ei vielä ole ratkaistu, kun taas ne
probleemit, joista jälkimmäinen totuus riippuu, ratkaisee joka hetki
elämä itse. Myöskin siksi, että se on vielä tuossa kuumeisessa
ja vaarallisessa ajankohdassa, jonka läpi kulkevat kaikki
ymmärrykseemme tunkeutuvat totuudet. Tarkoitan tuota kateellisuuden ja
leppymättömyyden ajankohtaa, jolloin ne eivät voi sietää lähellään
mitään. Silloin on odotettava kuumeen laskeutumista; ja jos se
tyyssija, jonka me olemme niille valmistaneet mielessämme, on
todellakin terve ja tilava, niin tulee pian hetki, jolloin mitä
vastakkaisimmatkin totuudet näkevät vain niitä yhdistävän salaperäisen
siteen ja hiljaa yhtyvät asettamaan etualalle, auttamaan ja tukemaan
sitä niiden joukossa, joka rauhallisena jatkoi työtään, kun toiset
hajaantuivat pelästyneinä, sitä, joka voi tehdä eniten hyvää ja joka
tuo eniten toivoa.