Tuo tuntematon sai useimmiten kuoleman muodon. Kuoleman alituinen,
synkkä, salakavalasti toimiva läsnäolo täytti runoelman kaikki
välikohdat. Olemassaolon probleemiin vastattiin vain sen tuhoutumisen
arvoituksella. Tuo kuolema oli muutoin välinpitämätön ja torjumaton,
sokea, umpimähkään haparoiva, temmaten etupäässä nuorimmat ja vähimmin
onnettomat yksinkertaisesti vain siitä syystä, että nämä pysyivät
vähemmän liikkumattomina kuin muut ja että jokainen liian varomaton
liike yössä herätti sen huomiota. Sen ympärillä oli vain pieniä,
hentoja, väriseviä, alkeellisia olentoja, jotka liikkuivat ja itkivät
hetken ajan kuilun partaalla; ja lausutuilla sanoilla, vuodatetuilla
kyynelillä ei ollut muuta merkitystä kuin että ne putosivat kaikki
tuohon kuiluun ja että jokin niistä kaikui jollakin erikoisella
tavalla, mikä saattoi luulemaan, että kuilu oli avara, koska kaiku oli
epäselvä ja kumea.