Meidän ei pitäisi koskaan surra sellaisia hetkiä, joina kadotamme
suuren uskon. Usko, joka sammuu, joustin, joka kätkee, hallitseva
ajatus, joka ei hallitse meitä enää, koska me luulemme hallitsevamme
sitä vuorostamme -- tämä todistaa, että me elämme, että me kuljemme
eteenpäin, että me kulutamme paljon, koska emme pysy liikkumattomina.
Minkään ei pitäisi olla meille mieluisampaa kuin sellaisen ajatuksen
näkeminen, joka on kauan pitänyt meitä yllä ja joka ei voi pitää enää
itseäänkään yllä. Ja älkäämme hätäilkö, jollemme voikaan panna mitään
katkenneen joustimen sijalle. On parempi, että sija pysyy tyhjänä, kuin
että asetamme siihen joustimen, joka ruostuu, tai sijoitamme siihen
uuden totuuden, johon uskomme vain puoleksi. Muutoin on sija vain
näköjään tyhjä, ja määrätyn totuuden asemesta jää pohjalle nimetön
totuus, joka odottaa ja kutsuu. Ja jos sattuisi, että tämä totuus
odottaa ja huhuaa liian kauan tyhjään ilmaan, ettei muodostu mitään,
joka tulisi korvaamaan poistetun joustimen, niin näet, että
moraalisessa kuten fyysillisessäkin elämässä tarve luo välikappaleen,
ja että negatiivinen totuus löytää lopulta omasta itsestään
tarpeellisen voiman panemaan liikkeelle kauan seisoneet pyörät. Ja
usein toteamme, etteivät ne elämät, joilla on vain yksi sellainen
käyttövoima, ole vähimmin tärkeitä, vähimmin hyödyllisiä.
Muutoin usko ei silloinkaan, kun se häviäisi kokonaan, veisi mukanaan
mitään siitä, mitä me olemme sille antaneet, eikä yksikään niistä
rehellisistä ja epäitsekkäistä ponnistuksista, joita olemme tehneet
laventaaksemme ja kaunistaaksemme sitä, ole mennyt hukkaan. Jokainen
niistä ajatuksista, joita me olemme siihen lisänneet, jokainen niistä
jaloista uhrauksista, joiden toteuttamiseen sen nimessä meillä on ollut
rohkeutta, jättää vaikutuksen moraaliseen olemukseemme. Ruumis katoaa,
mutta palatsi, jonka se on rakentanut, pysyy koskemattomana, ja tila,
jonka se on vallannut, ei sulkeudu uudelleen. Mutta valmistaa
tyyssijoja tuleville totuuksille, pitää hyvässä kunnossa ne voimat,
joiden tulee palvella niitä, tehdä omassa itsessään tilaa -- siinä työ,
joka ei ole hedelmätöntä ja jota ei saa koskaan jättää tekemättä.
V
Ajattelin näitä asioita, kun tässä äskettäin olin pakotettu
tarkastelemaan kirjoittamiani pikku draamoja, joista kuvastuu
mysteerioon taipuvaisen mielen levottomuus, minkä muuten kylläkin voi
selittää, mutta mikä ei ole kylliksi mahdoton välttää, jotta se
oikeuttaisi alistumaan siihen. Naiden pikku draamojen johtavana lankana
oli meitä ympäröivän tuntemattoman pelko. Niissä esiintyi usko, tai
pikemminkin oli tuo usko jollakin hämärällä runollisella tunteella --
sillä rehellisimmissäkin runoilijoissa on usein jossakin määrin
erotettava heidän taiteensa vaistomainen tunne heidän todellisen
elämänsä ajatuksista -- niissä esiintyi usko suunnattomiin,
näkymättömiin, kohtalokkaisiin voimiin, joiden aivoituksia ei kukaan
arvannut, mutta joiden draaman henki otaksui olevan pahansuopia,
kaikkia toimiamme vaanivia, hymyilyn, elämän, rauhan, rakkauden
vihollisia. Ehkä ne olivat pohjaltaan oikeudenmukaisia, mutta vain
vihassa, ja tuo oikeudenmukaisuus esiintyi niillä niin maanalaisella ja
niin monimutkaisella, hitaalla, etäisellä tavalla, että niiden
rangaistukset -- sillä ne eivät palkinneet koskaan -- saivat kohtalon
mielivaltaisten ja selittämättömien tekojen muodon. Sanalla sanoen,
siinä oli hieman kristittyjen Jumala-käsitettä sekoitettuna antiikin
kohtalokäsitteeseen, tungettuna luonnon läpitunkemattomaan yöhön ja
sieltä huvikseen väijyen, tehden tyhjäksi ja synkentäen ihmisten
aikeita ja onnea.