Jos olisi kysymys vain siitä, miten tuosta tuntemattomasta
muodostaisimme itsellemme suurenmoisimman, traagillisimman,
valtavimman, musertavimman kuvan, niin tekisimme väärin
rajoittautuessamme. Varmaa on, että moneltakin näkökannalta katsoen
kaunein ja arvokkain suhtautuminen mysteerioon on hiljaisuus tai
rukous, alistuminen tai pelko. Suunnattoman, vastustamattoman,
tutkimattoman, mutta valppaan, inhimillisesti yli-inhimillisen,
korkeimmassa määrässä älyllisen voiman edessä näyttävät täydellinen
antautuminen ja syvä, mutta hillitty pelko ensi silmäyksellä olevan
arvokkaampia, pyhempiä kuin kärsivällinen, tarkka ja rauhallinen
tutkiskeleminen. Mutta kykenemmekö valitsemaan ja onko meillä siihen
vielä oikeutta? Ei ole enää kysymys asenteen kauneudesta tai
suuruudesta. Mysteerioon kuten kaikkeen nähden, ja paljon enemmän kuin
kaikkeen muuhun nähden, ei ole kysymys kauneudesta tai suuruudesta,
vaan totuudesta ja suoruudesta. Meidän tehtävämme ei ole enää koettaa
sovelluttaa tosiasioita vaistomaisten mieltymystemme ja ihanteittemme
mukaan, vaan tuntea niin suurta ja epäitsekästä pyrkimystä, että
se on valmis olemaan sopusoinnussa kaikkien eittämättömien
tosiasioiden kanssa. Sen kauniin, mikä sisältyi polvistumiseen tai
maahanlankeamiseen, oli siihen pannut mennyt aika tai pikemminkin se,
mikä menneessä ajassa oli totta. Ehkä meillä ei ole muutakaan
varmuutta, mutta me emme liioin ole saman totuuden läpitunkemia.
Jollemme tunnekaan tuntematonta, jollemme tiedäkään, mitä on olemassa,
niin tiedämme ainakin osaksi, mitä ei ole olemassa; ja jos me
omaksuisimme jälleen isiemme suhtautumisen, niin omaksuisimme jälleen
suhtautumisen siihen, mistä tiedämme, ettei sitä ole olemassa. Sillä
jollei ole ehdottomasti näytetty toteen, ettei se, mikä on
tuntematonta, ole valpas eikä persoonallinen, ei korkeimmassa määrässä
älykäs eikä oikeamielinen, jollei ole ehdottomasti todettu, ettei sillä
ole ihmisen muotoa, aivoituksia, intohimoja, paheita eikä hyveitä, niin
on verrattomasti luultavampaa, että se on tietämätön kaikesta siitä,
mikä näyttää meidän elämässämme olevan tärkeintä. On verrattomasti
luultavampaa, että se on ehkä suunnattomassa ja ikuisessa
maailmansuunnitelmassaan varannut lajille pienen tilapäisen paikan,
mutta ettei yksilön valtavimmalla, parhaimmalla tai huonoimmalla teolla
ole siellä enempää merkitystä kuin oli mantereiden ja merien
historiassa mitättömän geologisen solun tuskin havaittavilla
liikkeillä. Jollei ole kumoamattomasti näytetty toteen, ettei se, mikä
on loputonta ja näkymätöntä, väijy ympärillämme, punnitse onneamme tai
onnettomuuttamme töittemme hyvien tai huonojen aivoitusten mukaan,
ohjaten askel askelelta vaiheitamme ja järjestäen lukemattomien voimien
avulla sellaiset vaiheemme kuin syntymisemme, tulevaisuutemme,
kuolemamme ja haudantakaisen elämämme käsittämättömien, mutta
järkähtämättömien lakien mukaan, niin on verrattomasti luultavampaa,
että näkymätön ja loputon sekaantuvat joka hetki elämäämme, mutta
välinpitämättöminä, suunnattomina ja sokeina aineksina, jotka
sivumennen kulkevat meissä ja meidän ylitsemme, tunkeutuvat meihin,
muovailevat ja elähdyttävät meitä, ilman että niillä on aavistustakaan
meidän olemassaolostamme, aivan kuten tekevät vesi, ilma, tuli ja valo.
Mutta koko tietoinen elämämme, koko tuo elämä, joka on ainoa, mistä
olemme varmoja ja joka on ainoa kiinteä pisteemme ajassa ja
avaruudessa, lepää suuresti katsoen samanlaisten "verrattomien
todennäköisyyksien" varassa; ja harvoin ne ovat yhtä "verrattomia" kuin
nämä.