Odottaessamme, että laji löytää uuden välttämättömän keinon (ja se
löytääkin sen helposti, kun vaara käy suuremmaksi, onpa vielä
luultavaa, että se on sen jo löytänyt ja että se parast'aikaa muuttaa
osittain kohtaloitamme, ilman että meillä on aavistustakaan sen
olemassaolosta), odottaessamme ja työskennellessämme ulospäin,
ikäänkuin veljiemme pelastus riippuisi kokonaan työstämme, meidän on,
kuten vanhojen tietäjien, sallittu mennä silloin tällöin omaan
itseemme. Me sieltä ehkä löydämme vuorostamme jotakin, jonka
tarkasteleminen riittää meille hetkiseksi antamaan, jollei täydellistä
rauhaa, niin ainakin katoamatonta toivoa. Joskaan luonto ei näytä
meistä oikeudenmukaiselta, joskaan mikään ei oikeuta meitä
vakuuttamaan, että jokin ylin mahti tai maailmankaikkeuden äly
palkitsee tai rankaisee täällä maailmassa tai muualla omantuntomme
lakien tai toisten lakien mukaan, joita me ehkä tunnustamme jonakin
päivänä, joskin vihdoin suhteissamme lähimmäisiimme vallitsee ihailtava
samanarvoisuuden kaipuu, mutta toimiva oikeus on epätäydellinen ja se
on alttiina kaikille järjen erehdyksille, kaikille persoonallisen edun
juonille ja se on vielä kaikkien "ali-inhimillisen" yhteiskuntatilan
huonojen tottumusten alainen -- niin on kuitenkin varmaa, että kunkin
meidän moraalisen elämämme pohjalla on kuva tuosta näkymättömästä ja
lahjomattomasta oikeudesta, jota me olemme turhaan etsineet taivaasta,
maailmankaikkeudesta ja ihmiskunnasta. Se toimii tosin tavalla, joka
jää huomaamatta toisten ihmisten katseilta ja usein omalta
tietoisuudeltammekin, mutta se, mitä se tekee ollakseen salassa ja
koskematon, on yhtä syvästi inhimillistä, syvästi todellista. Se
näyttää kuuntelevan ja tutkivan kaikkea, mitä me ajattelemme, sanomme,
yritämme ulkona elämässä, ja jos kaiken tämän pohjalla on hieman hyvää
tahtoa ja vilpittömyyttä, se muuttaa sen siveellisiksi voimiksi, jotka
laventavat ja valaisevat meidän sisäistä elämäämme ja auttavat meitä
ajattelemaan, puhumaan, yrittämään vielä paremmin tulevaisuudessa. Se
ei lisää eikä vähennä rikkauksiamme, se ei torju meistä sairautta eikä
salaman tuhoa, se ei yhtään pidennä jonkun jumaloimamme olennon elämää.
Mutta jos me olemme oppineet ajattelemaan ja rakastamaan, jos toisin
sanoen olemme tehneet velvollisuutemme järkemme mukaan tekemällä
velvollisuutemme sydämemme mukaan, niin se ylläpitää mielemme ja
sydämemme pohjalla ymmärtämistä, ehkä toiveissaan pettynyttä, mutta
jaloa ja ehtymätöntä tyydytystä, olemassaolon arvokkuutta, mitkä
riittävät ravitsemaan elämäämme senkin jälkeen, kun rikkaudet ovat
menneet, kun onnettomuus tai sairaus on meitä kohdannut, kun jumaloitu
olento on jättänyt meidät ainaiseksi. Hyvä ajatus, hyvä työ tuo
sydämeemme palkinnon, joka luonnon yleisen tuomarin puutteessa ei tule
meitä ympäröivän ulkomaailman osaksi. Se koettaa meidän sisällämme
synnyttää onnea, jota sen on mahdotonta synnyttää ulkopuolella meitä.
Se täyttää sielun sitäkin enemmän, koska se ei pääse laajenemaan
ulospäin. Se valmistaa välttämätöntä tilaa ymmärtämykselle, rauhalle,
rakkaudelle, jotka yhä kasvavat. Se ei mahda mitään luonnon laeille. Se
voi kaikki niille laeille, jotka vallitsevat ihmisen omantunnon
onnellisessa tasapainossa. Ja tämä pitää paikkansa kaikilla ajatuksen,
kuten toiminnankin asteilla. Työmies, joka elää kunniallisesti
vaatimatonta elämäänsä perheen isänä, täyttäen tunnollisesti työmiehen
velvollisuutensa, ja ihminen, joka pysyy järkkymättä moraalisessa
sankaruudessaan, ovat ehkä pitkän välimatkan päässä toisistaan, mutta,
he elävät ja toimivat samalla tasolla ja heidät on siirretty samaan
uskolliseen ja lohdulliseen piiriin. Tosin se, mitä me puhumme ja
teemme, vaikuttaa paljon aineelliseen onneemme. Mutta loppujen lopuksi
ihminen nauttii täydellisesti aineellistakin onnea hengen elimiensä
kautta. Siksi juuri se, mitä me ajattelemme, on sitäkin tärkeämpää.
Mutta luonne, sieluntila, siveellinen tottumus, jotka kaikki se, mitä
olemme puhuneet, tehneet ja ajatelleet, on meissä luonut, se se on
sittenkin kaikista tärkeintä siltä kannalta katsottuna, miten otamme
vastaan elämän ilot ja surut. Tässä ilmenee eittämätön oikeus, ja
järjen ja sydämen tavallisen hyvän tahdon toiselta puolen ja
siveellisen olemuksemme sisäisen onnen välillä toiselta puolen
vallitsee sitäkin välttämättömämpi ja täydellisempi sopusointu, kun ei
tuo onni ole muuta kuin hyvän ajatuksen ja hyvän tunteen kasvot, jotka
säteilevät sisäänpäin meihin. Tässä on todellakin syyn ja seurauksen
välillä tuo älyn ja moraalin yhteys, jota me olemme turhaan etsineet
ulkomaailmasta; ja siveellisellä alalla, halliten sitä hyvää ja pahaa,
jota liikkuu omantuntomme pohjalla, on olemassa todellakin aivan
samanlainen oikeus, jonka me toivoisimme löytyvän fyysillisellä alalla.
Siitä kai muuten syntyykin kaipauksemme, ja sen vuoksi, että tuo oikeus
on niin elävä ja voimakas sydämessämme, on kai niin vaikea saada meidät
vakuutetuiksi siitä, ettei sitä olekaan maailmankaikkeudessa?