Joskus joutuu kysymään itseltään, eikö olisi parempi, että ihmiskunnan
kohtaloita ohjaisivat korkeimmalla tasolla olevat ihmiset, suuret
tietäjät, pikemminkin kuin lajin aina niin hidas ja usein julmakin
vaisto.
En luule voitavan vastata tähän kysymykseen samalla tavalla kuin ennen
olisi vastattu. Olisi totisesti ollut hyvin vaarallista uskoa lajin
kohtalot Platonille, Aristoteleelle, Marcus Aureliukselle,
Shakespearelle tai Montesquieulle. Ranskan vallankumouksen pahimpina
hetkinä kansan kohtalo oli yleensä jokseenkin hyvien filosoofien
käsissä.
Mutta varmaa on, että ajattelijassa on nykyään tapahtunut
perinpohjainen muutos. Hän ei ole enää mietiskelijä, utopisti tai
yksinomaan intuitiivinen. Politiikassa, samoinkuin kirjallisuudessa,
filosofiassa ja kaikissa tieteissä, hän on yhä enemmän ja enemmän
huomioiden tekijä ja vähemmän ja vähemmän mielikuvitusihminen. Hän
seuraa, tarkastelee, tutkii, koettaa järjestellä jo olevaista,
pikemminkin kuin kulkisi sen edellä tai koettaisi luoda sitä, mitä ei
vielä ole tai mitä ei koskaan tule olemaan. Siitä syystä hän ehkä
kykenee puhumaan suuremmalla auktoriteetillä ja hänen suoranaisemmasta
asioihin sekaantumisestaan olisi vähemmän vaaraa. Tosin tätä hänelle
tuskin sallittaisiin enempää kuin ennenkään. Ehkä vähemmänkin, sillä
koska hän on varovaisempi ja koska hänellä on vähemmän varmuutta
sokaisemassa häntä, niin hän on vähemmän rohkea ja vähemmän
yksipuolinen. On kuitenkin todennäköistä, että koska hän luonnollisesti
sopii yhteen lajin hengen kanssa, jota hän tyytyy tarkkaamaan, niin
hänen vaikutuksensa kasvaa vähitellen, joten tässäkin viime kädessä
laji on oikeassa ja määräävänä; koska se ohjatessaan sitä, joka sitä
tarkastelee, ja seuratessaan sitä, jota se ohjaa, vain seuraa
itsetiedotonta ja muodostumatonta tahtoaan, jota ajattelija on
selventänyt ja ilmaissut.