Kauan, niin kauan aikaa sitten, että se on tieteen ensimmäisiä
saavutuksia, sen astuessa ulos maan uumenista, jäätiköistä ja luolista
ja lakatessa olemasta nimeltään geologia tai paleontologia tullakseen
ihmiskunnan historiaksi, siis kauan aikaa sitten ihmiskunta kulki
ahdinkotilan läpi, jolla on yhtäläisyyttä sen kanssa, jota se lähenee
tai jossa se nyt taistelee, sentapaisella erotuksella vain, että tuo
ahdinkotila näytti aivan toisella tavalla traagilliselta ja
toivottomalta. Voipa vielä vakuuttaa, ettei ihmissuku ole tähän saakka
tuntenut kriitillisempää eikä ratkaisevampaa hetkeä. Se oli silloin
lähellä perikatoaan. Ja siitä, että me elämme vielä, meidän on
ilmeisesti kiittäminen odottamatonta hätäkeinoa, joka pelasti rodun
hetkenä, jolloin tuo itse ihmisjärjen ja kaiken sen ravitsema vitsaus,
mitä oli parasta ja vastustamatonta sen oikeusvaistossa, oli vihdoin
hävittävä sankarillisen tasapainon elämisen halun ja elämisen
mahdollisuuden välillä.
Tarkoitan niitä väkivallan töitä, ryöstöjä ja murhia, joita tietenkin
ilmaantui ensimmäisten ihmisryhmien kesken. Ne olivat nähtävästi
kauhistuttavia ja ne uhkasivat varmaankin hyvin vakavasti rodun
olemassaoloa, sillä kosto on hirveä ja niin sanoakseni epideeminen
alkuperäisen oikeustarpeen muoto. On ilmeistä, että kosto, valloilleen
päästettynä ja moninkertaistuen joka askelella, koston aiheuttaman
koston seuraamana, olisi ennen pitkää niellyt, jollei koko ihmissukua,
niin ainakin kaiken sen, mikä oli ensimmäisten ihmisten joukossa
tarmokasta ja ylpeää. Niinpä melkein kaikilla raakalaiskansoilla
samoinkuin useimmilla villiheimoilla, joista voi vielä tänään tehdä
huomioita, näkee jonakin määrättynä ajankohtana -- yleensä silloin, kun
heimon aseet käyvät todellakin tuhoaviksi -- koston väistyvän äkkiä
erään merkillisen tavan tieltä, jota on kutsuttu "veren hinnaksi" ja
joka sallii syyllisen välttää uhrin ystävien tai sukulaisten
kostotoimenpiteitä maksamalla näille alussa mielivaltaisen, mutta pian
tarkalleen määrätyn hyvityssumman.
Ei mikään ole omituisempaa, odottamattomampaa lapsuudenasteella olevien
kansojen aivan ensimmäisessä sankariajan historiassa kuin tuon melkein
yleisen tavan hieman merkantiilinen, hieman liian säyseä nerokkuus, kun
sitä tarkastelee lähemmin. Onko se luettava päälliköiden huolenpidon
ansioksi? Mutta sitä tapaa sielläkin, missä ei ole mitään varsinaista
arvovaltaa. Onko siitä kiittäminen alkuperäisten heimojen vanhimpia,
ajattelijoita, tietäjiä? Se on tuskin sen luultavampaa. Siinä on
ajatus, joka on samalla kertaa alhaisempi ja korkeampi kuin mitä voisi
olla raakalaisaikojen yksityisen neron tai profeetan ajatus. Tietäjä,
profeetta, nero, erittäinkin raakalaisnero, pyrkii pikemminkin
liioittelemaan sen heimon ja sen aikakauden jaloja ja sankarillisia
taipumuksia, johon hän kuuluu. Tämä luonnollisen ja pyhän koston
synnyttämä arka ja melkein salakavala epäröinti, tämä jokseenkin
inhoittava kaupanhieronta ystävyydestä, uskollisuudesta ja rakkaudesta
oli hänelle varmaankin vastenmielinen. Ja onko toiselta puolen
todennäköistä, että hän olisi voinut kohota kyllin korkealle
huomatakseen mitä jaloimpien ja kieltämättömimpien välittömien
velvollisuuksien ylitse tuota heimon ja rodun suurinta hyvää, tuota
elämän salaperäistä tahtoa, jonka meidän päiviemme viisaimmista
viisaimmat huomaavat ja toteavat vasta saatuaan vaikean ja tuskallisen
voiton yksinäisestä järjestään ja sydämestään.
Ei, ihmisen ajatus ei keksinyt tuota ratkaisua. Se oli joukon
itsetiedottomuutta, joka oli pakotettu puolustautumaan liian
yksilöllisesti, liian puhtaasti inhimillisiä ajatuksia vastaan, jotta
se voisi sopeutua tämän maallisen elämän tinkimättömiin vaatimuksiin.
Laji on erinomaisen taipuisa, erinomaisen kärsivällinen. Se kantaa
mahdollisimman kauan ja kauas taakkaa, jonka järki, paremman kaipuu,
mielikuvitus, intohimot, paheet, hyveet ja tunteet, jotka ovat
ihmiselle ominaisia, määräävät hänelle. Mutta kun tuo taakka käy
todella musertavaksi ja turmiolliseksi, se vapautuu siitä
välinpitämättömästi. Se ei välitä keinosta: se valitsee lähimmän,
yksinkertaisimman, ollen varma, että sen aate on oikein ja parhain.
Sillä ei ole kuin yksi aate: saada elää. Ja tämä aate on yleensä
korkeampi kuin kaikki ne ihailtavimmatkin sankariteot ja unelmat, joita
tuo heidän poisheittämänsä taakka ehkä sisälsi. Huomatkaamme, etteivät
ihmisjärjen historiassa aina ne ajatukset ole oikeimpia ja suurimpia,
jotka kohoavat korkeimmalle. Ihmisajatusten laita on samantapainen kuin
suihkulähteiden veden, joka nousee niin korkealle vain siksi, että se
on ollut vangittu ja pääsee ylös hyvin ahtaasta aukosta. Voi hyvin
kuvitella mielessään, että vesi, joka aukosta syöksyy taivasta kohti,
halveksii suurta, liikkumatonta ja rajatonta järveä, joka leviää sen
alla. Mutta sanottakoon mitä tahansa, suuri järvi on kuitenkin
oikeassa. Se täyttää rauhallisesti arvokkaassa liikkumattomuudessaan ja
passiivisessa hiljaisuudessaan maapallomme tärkeimmän aineen valtavan,
sille määrätyn tehtävän, suihkulähde on vain mielenkiintoinen ilmiö,
joka laskeutuu pian jälleen kaikkeuden helmaan. Meille laji on tuo
suuri järvi, joka on aina oikeassa jopa korkeimmallakin tasolla olevan
ihmisen järjen kannalta katsoen, jota se näyttää välistä törkeästi
loukkaavan. Sillä on laajin aate, sellainen, joka sisältää kaikki muut
ja käsittää rajattomimmankin ajan ja avaruuden. Ja näemmehän me päivä
päivältä yhä paremmin, että laajin aate millä alalla tahansa on
loppujen lopuksi järkevin, viisain, oikein ja kauneinkin.