Tiedän kyllä, ettei näitä arveluja saa ulottaa liian pitkälle, sillä
silloin johduttaisiin hyvin hyödyttömiin ja ehkä suvulle, jonka
valtavan ja lempeän hitauden arvossapito on asiaankuuluvaa,
turmiollisiin kapinahankkeisiin tai vaivuttaisiin jälleen toimettomaan
ja mystilliseen, elämän selvimmälle ja muuttumattomimmalle tahdolle
vihamieliseen pidättyväisyyteen. Tässä on lakeja, joiden sanotaan
olevan välttämättömiä, mutta tuo lausutaan jo vähemmällä varmuudella.
Siinä juuri on oikean ja viisaan asema muuttunut. Marcus Aurelius,
jaloimmin herkkätunteinen, viisaimmin vastaanottavainen, puhtaimmin
ikävöipä, oikeutta enimmin halajava sielu, mitä on koskaan ollut
olemassa, ei kysy koskaan itseltään, mitä tapahtuu sen pienen,
ihailtavan valopiiriin ulkopuolella, jossa hänen hyveensä, omatuntonsa,
säälinsä, jumalainen lempeytensä ympäröi hänen lähimpänsä, ystävänsä ja
palvelijansa. Yltympärillä vallitsee -- sen hän tietää vallan hyvin --
suunnaton vääryys. Mutta tämä vääryys ei koske häntä. Se on
välttämätön, mystillinen ja pyhä valtameri, jumalien, sallimuksen,
ylimpien, tuntemattomien, edesvastuuttomien, vastustamattomien,
muuttumattomien lakien säätämä äärettömyys. Se ei ollenkaan lamauta
hänen rohkeuttaan; päinvastoin se rohkaisee, keskittää ja nostaa häntä,
kuten sellainen liekki on korkeampi, joka ei levene laajalle alalle,
joka leimuaa aivan yksin yössä ja jonka vaikutusta pimeys lisää. Hänen
asiansa ei ole kajota kohtalon hallintaan, kohtalon, joka tahtoo
enemmistön orjuutta. Hän alistuu surullisena, mutta luottamuksellisesti
järkähtämättömiin säädöksiin, ja sekin on hurskas ja hyveellinen teko.
Hän sulkeutuu itseensä ja tulee inhimillisemmäksi ja oikeamielisemmäksi
jonkinlaisessa liikkumattomassa ja loistottomassa tilassa. Vuosisadat
kuluvat ja viisailla ja hyvillä on sama keskitetty ja sisäänpäin
kohdistunut kaipuu. Useakin muuttumaton laki on varmaankin saanut
toisen nimen, mutta vääryyden määrä pysyy aina samana, ja he katselevat
sitä samalla alistuneella ja turvallisella surumielisyydellä. Mutta
mitäs me aiomme tehdä? Me tiedämme, ettei ole enää välttämätöntä
vääryyttä. Me olemme tunkeutuneet jumalien, kohtalon ja tuntemattomien
lakien alueelle. Ehkä niille jää sairaus, tapaturma, myrsky, salama ja
suurin osa kuoleman mysteerioista. Me emme ole päässeet vielä niin
kauas. Mutta varmaa on, ettei niiden vallassa ole enää köyhyys,
toivoton työ, kurjuus, nälänhätä ja orjuus. Me ne juuri säädämme,
ylläpidämme ja jakelemme. Ne ovat meidän persoonallisia vitsauksiamme,
kauheita, mutta hyvintunnettuja, ja ne ovat yhä harvemmassa ja
harvemmassa, jotka lujasti uskovat, että niissä piilee yli-inhimillinen
mahti. Tuo pyhä ja ylitsepääsemätön valtameri, joka suojeli ja puolusti
ajattelijaa ja oikeamielistä, kun hän vetäytyi erilleen, se on olemassa
enää vain meidän muistoissamme. Tänään ei Marcus Aurelius sanoisi
enää yhtä tyynesti: "He etsivät pakopaikkoja maalaismökeissä,
merenrannoilla, vuorilla: sinäkin tavallisesti antaudut hartaasti
kaipaamaan samanlaisia etuisuuksia. Mutta silloinhan teet kuten
tietämätön ja taitamaton ihminen, sillä sinähän voit minä hetkenä
tahansa vetäytyä omaan itseesi. Ihmisellä ei ole missään rauhallisempaa
pakopaikkaa kuin se, minkä hän löytää omasta sielustaan, erittäinkin,
jos hänellä on omassa itsessään sellaista, jonka tarkasteleminen
riittää tuomaan iloa täydellisen rauhan hetkellä, mikä rauha ei ole
minun ymmärtääkseni muuta kuin sielumme täydellinen tasapaino."
Tällä hetkellä on kysymys muustakin kuin sielun tasapainosta. Tai on
sieluun pikemminkin järjestettävä kaikki se, mitä siellä ei vielä ollut
Marcus Aureliuksen aikana -- s.o. kolme neljännestä ihmisten
onnettomuuksista -- ja mikä on tullut todelliseksi, selitettäväksi,
pakottavaksi ja inhimilliseksi, niin vaikeapääsyistä, käsittämätöntä,
liikkumatonta ja salliman määräämää kuin se näytti olevankin.