Tämä ei tarkoita sitä, että pitäisi luopua tuosta vanhojen viisasten
"tasapainon" kaipuusta. Me emme voi enää odottaa itsellemme ehdotonta
tasapainoa, jota he löysivät anteeksiannettavassa itsekkyydessään,
mutta me voimme toivoa jonkinlaista ehdollista ja tilapäistä
tasapainoa. Tämä "tasapaino" ei ole enää moraalin viimeinen sana, mutta
silti on välttämätöntä, että ensiksikin olemme mahdollisimman
oikeamielisiä itseämme, lähimmäisiämme, naapurejamme ja palvelijoitamme
kohtaan. Kun olemme aivan oikeamielisiä näitä kohtaan ja
omassatunnossamme, me huomaamme olevamme hyvin vääriä muita kohtaan. Me
emme tunne vielä tapaa, miten olla käytännössä oikeamielisempi näitä
kohtaan, jollemme turvaudu suuriin sankarillisiin kieltäymyksiin,
jotka, kun ne eivät voi olla yleisiä, saisivat vähän aikaan ja
joutuisivat luultavasti hankauksiin luonnon syvimpien lakien kanssa,
luonto kun näet hylkää kieltäymyksen kaikissa muissa, paitsi äidin
rakkauden muodossa.
Tämä käytännöllinen oikeus on siis lajin salaisuus. Lajilla on paljon
salaisuuksia, joita se paljastaa yksitellen historian todella
vaarallisina hetkinä. Ja ne ratkaisutavat, millä se suoriutuu
tavattomista vaikeuksista, ovat melkein aina odottamattomia ja
omituisen yksinkertaisia. On mahdollista, että hetki lähenee, jolloin
se puhuu uudelleen. Toivokaamme, menemättä toivossamme liian pitkälle,
sillä meidän ei pidä olla huomaamatta, ettei ihmiskunta ole vielä
läheskään päässyt pois "uhrattujen sukupolvien" aikakaudesta. Historia
ei ole muita tuntenutkaan, ja mahdollista on, että aina aikojen loppuun
asti kaikki sukupolvet sanovat itseään uhratuiksi. Ei voi kuitenkaan
kieltää, että nuo uhraamiset, niin vääriä ja hyödyttömiä kuin ne vielä
ovatkin, tulevat yhä vähemmän ja vähemmän epäinhimillisiksi ja
voittamattomiksi, että ne tapahtuvat yhä paremmin ja paremmin
tunnettujen lakien nojalla, jotka näyttävät yhä enemmän ja enemmän
lähenevän niitä lakeja, jotka jalostunut järki voi hyväksyä olematta
armoton.