Eräs suuri itsesyytös lamauttaa intoamme yrittäessämme tulla
paremmiksi, antaa anteeksi, rakastaa ja ymmärtää enemmän kuin tähän
asti. Turhaan me puhdistamme omaatuntoamme, jalostamme ajatuksemme ja
koetamme tehdä elämän viehättävämmäksi ja helpommaksi niille, jotka
elävät meidän kanssamme -- kaikki tämä ei vaikuta mitään ulospäin, ei
ollenkaan pääse ovestamme ulos; ja vähänkin loitotessamme omasta
ahtaasta piiristämme me tunnemme, ettemme ole tehneet mitään, ettei ole
tehtävissäkään mitään ja että vastoin tahtoamme otamme osaa suureen
jänteiseen vääryyteen. Eikö ole naurettavaa ratkaista omassa itsessään
kipeimmin koskevat ja hennoimmat omantunnonkysymykset, karkoittaa
pelokkaana katkeran ajatuksen varjokin, tahtoa olla alati jalo,
yksinkertainen, uskollinen, vilpitön, sääliväinen, siveellisesti
tahraton asuntonsa neljän seinän sisällä, unohtaakseen, ja ilman että
olisi mahdollista tehdä toisin, kaiken säälin, oikeuden ja rakkauden
samalla hetkellä, kun astumme kadulle tai kun tapaamme toisia olentoja
kuin niitä, joiden kasvot meille ovat tulleet tutunomaisiksi? Missä on
sen kaksoiselämän arvokkuus, vilpittömyys, joka kynnyksemme tällä
puolen on viisas, inhimillinen, ylevä, ajatteleva, toisella puolen taas
välinpitämätön, vaistoihin perustuva, armoton? Riittää, että meillä on
lämpimämpi, että olemme paremmin puettuja ja paremmin ruokittuja kuin
ohikulkeva työläinen, että ostamme minkä esineen tahansa, joka ei ole
aivan välttämätön, ja loppujen lopuksi se ei ole muuta kuin tuhansien
kierrosten ja mutkien jälkeen tiedottomasti palaamista tuohon
alkuperäiseen tilaan, jossa voimakkaampi häikäilemättä riistää
heikompaa. Meillä ei ole nautittavanamme yhtään etua, joka ei kyllin
läheltä katsoen olisi ehkä hyvinkin vanhan vallan väärinkäytöksen,
tuntemattoman väkivallan, ennentapahtuneen petoksen tulos, jota me
käytämme hyväksemme istuessamme pöytäämme, kävellessämme joutilaana
kaupungilla, asettuessamme illalla vuoteeseen, joka ei ole meidän
kättemme työtä. Ja mitä on loppujen lopuksi itse sekin mahdollisuus,
että voimme olla parempia, säälivämpiä ja lempeämpiä ja ajatella
suuremmalla yhteenkuuluvaisuudentunteella vääryyttä, jota toiset
kärsivät, muuta kuin tuon suuren vääryyden kypsynein hedelmä?