Meidän on vaikea kuvitella, millainen tulee olemaan ihanteellinen
oikeus, koska kaikkia siihen kohdistuvia ajatuksiamme vastassa on
vääryys, jossa me vielä elämme. Me emme tunne niitä lakeja emmekä niitä
uusia suhteita, joita ilmaantuu, kun ei ole enää erilaisuuksia eikä
onnettomuuksia, jotka voidaan lukea ihmisten syyksi, ja kun jokainen
evolutsionistisen periaatteen mukaan "korjaa itselleen oman
luontonsa ja siitä johtuvien seurausten hyvät tai huonot tulokset".
Nykyhetkellä asianlaita ei ole näin, ja voi sanoa, että aineellisella
alalla ihmisille yleensä "käytöksen ja sen seurausten välinen
yhteenkuuluvaisuus" -- käyttääksemme Spencerin sanoja -- on olemassa
vain naurettavalla, mielivaltaisella ja kohtuuttomalla tavalla. Eikö
ole uskallettua toivoa, että ajatuksemme olisivat oikeita, kun kunkin
meidän fyysillinen olemuksemme on täydellisesti vääryyden vallassa? Ja
jokainen on sen vallassa joko kärsiäkseen tai hyötyäkseen siitä,
jokainen saavuttaa siinä ponnistuksillaan joko liian paljon tai liian
vähän, jokainen on siinä joko etuoikeutettu tai riistetty. Me voimme
koettaa riistää ajatuksemme pois tästä juurtuneesta vääryydestä, tuosta
alkusuvulle välttämättömän "ali-inhimillisen moraalin" liian
itsepintaisesta jäljestä. Mutta on turhaa luulla, että ajatus olisi
yhtä voimakas, yhtä riippumaton, yhtä selvänäköinen ja että se
saavuttaisi samat tulokset kuin jos tuota vääryyttä ei olisi. Vain
hyvin vaatimaton ja hyvin epävarma osa inhimillistä ajatusta pääsee
kohoamaan todellisuuden yläpuolelle. Ihmisajatus voi paljonkin. Se on
ajan pitkään saanut aikaan hämmästyttäviä parannuksia siinä, mikä
suvussa ja rodussa näytti olevan muuttumatonta. Mutta sinä hetkenä,
jona se mietiskelee aavistamaansa tai toivomaansa muutosta, se
yhtäkaikki sietää sen iestä, katsanto-, tuntemis- ja kuvittelutapaa,
mitä se tahtoisi muuttaa. Se on pikemminkin määrätty selittämään,
arvostelemaan, järjestelemään sitä, mikä oli, auttaakseen ja tehdäkseen
tunnetuksi sitä, mikä jo on syntynyt, mutta on vielä näkymätöntä. Ja
harvinaista on, että se näkisi tulevaisuuteen tai tuottaisi jotain
hyvin hyödyllistä ja kestävää, kun se uskaltaa ryhtyä siihen, mitä ei
vielä ole olemassa. Siksipä se saa kantaa sen yhteiskunnallisen tilan
taakan, jossa me elämme. Meidän ympärillämme on liian paljon vääryyttä
voidaksemme luoda itsellemme tyydyttävän käsityksen oikeudesta ja
ajatella sitä tarpeellisella luottamuksella ja kyllin rauhassa.
Voidakseen tutkia sitä ja puhua siitä hedelmöittävästi vaadittaisiin,
että se olisi, mitä se voisi olla: moitteetonta ja todellinen
yhteiskunnallinen mahti. Mutta meidän on rajoituttava vetoamaan sen
itsetiedottomiin, salaisiin ja niin sanoaksemme huomaamattomiin
vaikutuksiin. Me todellakin katselemme oikeutta inhimillisen vääryyden
rantatöyräältä emmekä tiedä vielä mitään siitä näystä, jonka tarjoo
aava meri tahrattoman omantunnon rajattoman ja loukkaamattoman holvin
alla. Ihmisten olisi pitänyt tehdä ainakin voitavansa omalla alallaan;
heillä olisi silloin oikeus mennä pitemmälle ja tutkiskella muutakin ja
heidän ajatuksensa olisivat luultavasti selvempiä, jos heidän
omatuntonsa olisi rauhallisempi.