"Kerrotaan", sanoo kaunis orjatar Nozhatu, joka, piiloutuneena silkki-
ja helmiverhon taa, puhuu prinssi Scharkanille ja valtakunnan
viisaille, "kerrotaan myöskin, että kalifi Omar lähti kerran yöllä
kävelemään kunnianarvoisen Aslam Abu-Zeidin kanssa. Ja hän näki kaukana
loimuavan tulen, meni lähemmäksi luullen läsnäolonsa olevan hyödyksi ja
näki köyhän vaimon, joka sytytti tulta padan alle. Vaimolla oli
vierellään kaksi pientä hintelää lasta, jotka valittivat surkeasti. Ja
Omar sanoi: 'Rauha sinulle, oi nainen! Mitä sinä siellä oikein teet
yössä ja kylmässä?' Vaimo vastasi: 'Herra, lämmitän vähän vettä
antaakseni sitä lasteni juoda, jotka kuolevat nälkään ja kylmään; mutta
kerran vielä Allah panee kalifi Omarin tilille siitä kurjuudesta, johon
me olemme joutuneet.' Ja kalifi, joka oli valepuvussa, joutui suuren
liikutuksen valtaan ja sanoi hänelle: 'Mutta luuletko, oi nainen, että
Omar tuntee kurjuutesi, jollei hän sitä huojenna?' Vaimo vastasi:
'Miksi Omar on sitten kalifi, jos hän on niin tietämätön kansansa ja
kunkin alamaisensa kurjuudesta?' Silloin kalifi vaikeni ja sanoi Aslam
Abu-Zeidille: 'Kiiruhtakaamme täältä pois.' Ja hän kulki hyvin
nopeasti, kunnes saapui palatsinsa varastohuoneeseen ja veti yhden
jauhosäkin muiden jauhosäkkien joukosta ja myöskin astian täynnä
lampaanrasvaa ja sanoi Abu-Zeidille: 'Auta näitä minun selkääni, oi
Abu-Zeid.' Mutta Abu-Zeid huudahti ja sanoi: 'Anna minun kantaa ne
selässäni, oi uskovaisten emiiri.' Hän vastasi rauhallisena: 'Mutta
sinäkö, Abu Zeid, sitten myöskin kantaisit syntieni taakkaa
ylösnousemuksen päivänä?' Ja hän pakotti Abu-Zeidin nostamaan selkäänsä
jauhosäkin ja lampaanrasva-astian. Ja kalifi kulki nopeasti taakka
selässään, kunnes hän saapui köyhän vaimon luo. Ja hän otti jauhot ja
hän otti rasvan ja pani ne pataan, joka oli tulella, ja valmisti niistä
omin käsin ruuan ja hän kumartui itse puhaltamaan tuleen, ja koska
hänellä oli hyvin suuri parta, niin savu tuprusi partakarvojen välitse.
Ja kun ruoka oli valmis, tarjosi Omar sen vaimolle ja pienille
lapsille, jotka söivät sitä kyllikseen, sitä mukaa kuin Omar jäähdytti
sen heille puhaltamalla. Sitten Omar jätti heille jauhosäkin ja
rasva-astian ja lähti pois sanoen Abu-Zeidille: 'Oi Abu-Zeid, nyt, kun
olen nähnyt tuon tulen, on sen valo valaissut minua.'
"'Mutta, oi kuningas', sanoo vähän etempänä eräälle hyvin viisaalle
kuninkaalle eräs viidestä mietiskelevästä nuoresta tytöstä, jotka
halutaan myydä hänelle; 'mutta, oi kuningas, tiedän myöskin, että
kaunein teko on se, joka on epäitsekäs. Kerrotaan, ja se on totta, että
Israelissa oli kaksi veljestä, ja toinen näistä sanoi eräänä päivänä
toiselle: 'Mikä on kauhein teko, jonka olet eläissäsi tehnyt?' Hän
vastasi: 'Se on tämä: kun eräänä päivänä kuljin kanakopin läheltä,
ojensin käteni ja otin kiinni yhden kanan ja kuristettuani sen
kuoliaaksi heitin sen takaisin kanakoppiin. Se on kauheinta elämässäni.
Mutta sinä, oi veljeni, mikä sinun teoistasi on kauhein?' Hän vastasi:
'Se on se, että rukoilin Allahia pyytääkseni häneltä erästä
suosionosoitusta. Sillä rukous on kaunis vain silloin, kun se on sielun
yksinkertainen kohoutuminen korkeuksia kohti.'
"'Opi tuntemaan itsesi!' jatkaa eräs hänen kumppaneistaan, vanki ja
orjatar kuten hänkin. 'Opi tuntemaan itsesi! Ja toimi vasta sitten!
Toimi, miten sinua haluttaa, muta varo, ettet loukkaa naapuriasi'."
Nykyinen moraalimme ei osaisi lisätä mitään tähän viimeiseen lauselmaan
eikä sillä ole annettavana täydellisempää elämän ohjetta. Se saattaisi
enintään laventaa "naapuri"-sanan merkitystä ja antaa "loukata"-sanalle
korkeamman, hienomman ja ilmeikkäämmän merkityksen. Ja kuitenkin tuo
kirja, jossa nuo sanat tavataan, on kaikista kultajyväsistään ja
kaikesta viisaudestaan huolimatta kauhun, veren, kyynelten, despotismin
ja orjuuden muistomerkki. Ja niiden lausujat ovat orjia. Joku kauppias
ostaa heidät, ties mistä, ja myy heidät jälleen vanhalle vaimolle, joka
opettaa tai opetuttaa heille runoutta, filosofiaa ja kaikkia Itämaan
tieteitä, jotta he olisivat kerran arvokkaita lahjoja kuninkaalle. Ja
kun kasvatus on päättynyt ja uhrien kauneus ja viisaus herättää
kaikkien niiden ihailua, jotka heitä lähestyvät, niin tuo toimelias ja
neuvokas vanhus tarjoo heidät todellakin hyvin oikeamieliselle ja
viisaalle kuninkaalle. Ja kun tuo hyvin oikeamielinen ja viisas
kuningas on riistänyt heidän neitsyytensä ja tahtoo toisia
rakkaussuhteita, antaa hän heidät luultavasti (sillä minä en muista
tarkkaan kertomuksen jatkoa, mutta se on näiden ihmeellisten legendojen
kaikkien naisten muuttumaton kohtalo) visiireilleen. Ja visiirit
vaihtavat heidät hyvänhajuiseen vaasiin tai jalokivivyöhön, jolleivät
he lähetä heitä kauas jonkun mahtavan suojelijan tai inhoittavan, mutta
pelätyn kilpailijan nautintovälineiksi. Ja nuo nuoret naiset, jotka
kyselevät neuvoa omaltatunnoltaan ja jotka lukevat toisten omiatuntoja,
nuo, jotka mietiskelevät kauneimpia ja suurimpia kansojen ja ihmisten
oikeuden ja moraalin kysymyksiä, he eivät luo katsettakaan kohtaloonsa
eivätkä tule hetkeäkään ajatelleeksi sitä kauheaa vääryyttä, mitä he
kärsivät. Eivät liioin kaikki nekään, jotka kuuntelevat, rakastavat,
ihailevat ja ymmärtävät heitä. Ja meille, jotka hämmästymme tuota ja
jotka mietiskelemme myöskin oikeuden, hyvyyden, säälin ja rakkauden
kysymyksiä, meille ei mikään takaa, etteikö yhteiskunnallinen tilamme
tarjoaisi jonakin päivänä niille, jotka tulevat meidän jälkeemme, yhtä
masentavaa näkyä.