Luin tänä aamuna kolmannen niteen tohtori J.C. Mardrus'in erinomaista
käännöstä teoksesta Tuhat ja yksi yötä. Jos olisin lukenut uudelleen
Odysseaa, Raamattua, Xenophonia tai Plutarkosta, niin noiden suurten
kadonneiden sivistysten opetus olisi ollut sama. Näin siis eräässä
sulttaanitar Schahrazaden kauneimmista kertomuksista vyöryvän
silmieni editse mitä ihailtavimman, kirkkaimman, omaperäisimmän,
riippumattomimman, rikkaimman, hienostuneimman, kukoistavimman,
älykkäimmän, kauneutta, onnea ja rakkautta uhkuvimman elämän,
muutamissa suhteissa lähinnä todennäköisintä totuutta, minkä ihmiskunta
on ehkä tuntenut. Siveellinen kulttuuri on siinä hyvin monessa
suhteessa yhtä täydellinen kuin aineellinenkin. Oikeusaatteita niin
hienoja, viisaudenohjeita niin sattuvia, että meidän karkeampi,
vähemmän onnellinen ja vähemmän valpas sivistyselämämme saa tuskin enää
tilaisuutta niitä muodostella tai löytää, tukevat siellä täällä tuota
verratonta onnen rakennusta kuten valopylväät tukisivat valoa. Tämä
onnen palatsi, jossa moraalinen elämä on niin tervettä, niin
viehättävän vakavaa, niin jaloa ja niin toimeliasta, jossa mitä puhtain
ja hartain viisaus hallitsee kaikkia onnellisen ihmisyyden juhlahetkiä,
on kuitenkin rakennettu aivan kokonaan sellaiselle vääryydelle, sitä
ympäröi niin laaja, syvä ja kauhistuttava oikeudettomuuden piiri, että
onnettominkin nykyajan ihmisistä epäröisi kulkea sen yli päästäkseen
tuolle jalokiviä sädehtivälle kynnykselle, joka kohoaa siitä näkyviin.
Mutta sitä ei aavista yksikään tuon ihmeellisen palatsin asukas. Voisi
sanoa, etteivät he koskaan mene ikkunoiden ääreen tai, jos he ne
avaavat sattumalta ja juhlien välissä näkevät ja valittavat heidän
ympärillään vallitsevaa kurjuutta, he eivät huomaa ollenkaan vääryyttä,
joka on verrattomasti hirveämpi ja kuohuttavampi kuin kurjuus,
tarkoitan orjuutta ja erittäinkin naisen orjuutusta, joka, niin
ylhäinen kuin hän lieneekin, ei silläkään hetkellä, jona hän puhelee
hyville ja oikeamielisille miehille ja avaa heidän silmänsä näkemään
heidän liikuttavimpia ja jalomielisimpiä tehtäviään, näe kuilua, jossa
hän on, eikä sano itselleen, että hän on vain yksinkertainen nautinnon
välikappale, joka ostetaan, joka taas myydään tai joka annetaan
millaiselle vastenmieliselle raakalaisisännälle tahansa juopumuksen,
kerskailun tai kiitollisuuden hetkenä.