Onko oikeus ihmisyyden puolustamis- ja säilyttämisvaistoa? Onko se
järkemme puhtain tuote, vai tavataanko siinä useita noita tunnevoimia,
jotka vastoin järkeäkin osuvat niin usein oikeaan ja jotka eivät
pohjaltaan ole muuta kuin jonkinlaista tiedotonta ja laajempaa järkeä,
jolle tietoinen järki antaa melkein aina hämmästyneen myönnytyksensä,
kun se osuu paikkoihin, mistä nuo hyvät tunteet olivat jo aikoja sitten
nähneet sen, mitä se ei vielä nähnyt? Riippuuko se enemmän luonnostamme
vaiko älystämme? Nämä ovat kysymyksiä, jotka eivät ehkä ole turhia,
jos tahtoo tietää, mitä on tehtävä, jotta oikeuden rakkaus, joka on
ihmissielun paras kalleus, esiintyisi täydessä voimassaan ja
loistossaan. Kaikki ihmiset rakastavat oikeutta, mutta kaikki eivät
rakasta sitä samalla voimaperäisellä ja ehdottomalla rakkaudella.
Kaikilla ei ole samoja epäröintejä, samaa herkkätuntoisuutta, samaa
varmuutta. Me tapaamme älyllisesti hyvin kehittyneitä olentoja, joiden
tunne oikeasta ja väärästä ei ole läheskään niin hieno ja varma kuin
toisten, älyltään ilmeisesti hyvin keskinkertaisten; ja tuolla huonosti
tunnetulla ja huonosti määritellyllä osalla omaa itseämme, jota
kutsutaan luonteeksi, on tässä suuri vaikutus. Mutta on vaikea
arvioida, minkä verran yksinkertaisen rehellinen luonne edellyttää
enemmän tai vähemmän itsetiedotonta älyä. Sitäpaitsi on ennen kaikkea
tärkeää oppia tuntemaan, millä tavoin on mahdollista itsessämme
selventää ja enentää oikeuden rakkautta. Tältä kannalta katsoen eräs
seikka on varma, nimittäin se, että luonteemme aluksi pysyy erillään
tahtomme suoranaisesta toiminnasta, jotavastoin älymme kehitys on
suureksi osaksi sen alainen; älyn varttuessa tullaan paremmaksi, ja
jokainen voi vapaasti viljellä ja laajentaa älyään. Siis älymme avulla
me parannamme tuota oikeuden rakkauden määrää, joka johtuu
luonteestamme, sillä sitä mukaa kuin äly varttuu ja selvenee, se pääsee
hallitsemaan, kirkastamaan ja muuttamaan tunteitamme ja vaistojamme.
Mutta älkäämme tuota rakkautta sijoittako enää jonkinlaiseen yli- ja
usein epäinhimilliseen äärettömyyteen ja hakeko sitä sieltä. Se ei
kuitenkaan pääsisi osalliseksi siitä suuruudesta ja kauneudesta, jota
tuolla äärettömyydellä saattaa olla, se olisi erillinen ja tehoton kuin
tämäkin, kun taas oppiessamme sen löytämään ja kuuntelemaan sitä omasta
itsestämme, jossa se todellakin on, nähdessämme, millä tavalla se
käyttää hyväkseen kaikkia henkemme saavutuksia, sydämemme kaikkia iloja
ja kärsimyksiä, me tulemme pian tietämään, mitä on tehtävä
kasvattaaksemme ja puhdistaaksemme sitä.