"Enemmänkin on minussa", niin kuuluu eräs kaunis lauselma, joka on
kaiverrettu erään vanhan ylimyksellisen kodin hirsiin ja uunien
rintaan, kodin, jota matkustajat käyvät katsomassa ja joka sijaitsee
Brüggessä eräällä noita surumielisiä ja herkkätunnelmaisia, yksinäisiä,
elottomia ja kuitenkin hymyileviä rantakatuja. Enemmänkin on minussa --
kaikki siveyslait, kaikki älyn mysteeriot sisältyvät minuun, voipipa
sanoa, koko ihmisyys. On mahdollista, että niitä on paljon muitakin
ylä- ja alapuolellamme; mutta jos meidän on aina oltava tietämättömiä
niistä, niin ne ovat meille, ikäänkuin ei niitä olisi ollenkaan, ja jos
me jonakin päivänä saisimme tietää, että ne ovat olemassa, niin me
saisimme sen tietää vain, koska ne meidän tietämättämme olisivat meissä
ja kuuluisivat jo meille. "Enemmänkin on minussa", ehkäpä meillä on
oikeus lisätä: "Eikä minulla ole mitään pelkäämistä siitä, mitä minussa
on."
Joka tapauksessa on juuri meissä oikeuden suuren mysteerion koko
toimiva ja asuttu alue.
Mitä tulee muihin alueihin, niin ne ovat epävakaisia, luultavasti
kuviteltuja ja aivan varmasti autioita ja hedelmättömiä. Epäilemättä on
ihmiskunta niistä löytänyt hyödyllisiä harhaluuloja, vaikkakaan ne
eivät aina olisi vaarattomia, ja joskin on uskallettua vaatia, että
kaikki harhaluulot ovat hävitettävät, niin on ainakin pidettävä huoli
siitä, ettei ole liian räikeää epäsuhtaa niiden ja meidän
maailmankäsityksemme välillä. Nykyään me pyrimme kaikessa totuuden
kuvitteluun. Se ei ehkä ole viimeinen, paras eikä ainoa mahdollinen,
mutta se on se, joka näyttää meistä tällä hetkellä kunniallisimmalta ja
välttämättömimmältä. Rajoittukaamme siis toteamaan, että ihmisen
sydämessä on ihailtava oikeuden ja totuuden rakkaus. Rajoittaessamme
näin ihailumme eittämättömälle alalle me ehkä pääsemme tietämään, mitä
on tuo totuuden intohimo, joka on erikoisesti ihmisyyden merkki, mutta
aivan varmaan me tulemme tietämään -- mikä onkin tärkeintä -- millä
tavoin sitä on mahdollista laajentaa ja puhdistaa. Nähdessämme oikeuden
työskentelevän levähtämättä siinä ainoassa temppelissä, missä se
todellisesti työskentelee, s.o. meissä itsessämme, nähdessämme sen
erottamattomasti yhtyvän kaikkiin ajatuksiimme, kaikkiin tekoihimme,
meidän ei ole oleva vaikea huomata, mikä sitä kirkastaa ja mikä
tummentaa, mikä sitä ohjaa ja mikä eksyttää, mikä sitä ruokkii, mikä
heikontaa, mikä hyökkää sen kimppuun ja mikä sitä puolustaa.