Tämä on totta. Mutta totta on myöskin, että ihmisen vanhimpiin ja
turhimpiin tapoihin kuuluu, että hän tahtoo sulloa maailman yhteen
syllogismiin, päätelmään. Logiikan muodostaminen siinä, mikä on
tuntematonta ja pysyy tuntemattomana, on hyvin vaarallista; ja näyttää
siltä, että tässä melkein kaikki epäilymme johtuvat jostakin toisesta
uskalletusta syllogismista. Me olemme, sanomme itseksemme -- välistä
ääneen, useimmiten hiljaa -- luonnon lapsia, meidän on siis
mukaannuttava sen lakeihin ja jäljiteltävä sen esimerkkiä kaikessa. No,
luonto välittää vähät oikeudesta; sillä on toinen päämäärä: elämän
ylläpito, sen lakkaamaton uudistaminen ja kehittäminen -- siis... Me
emme vielä tee johtopäätöstä, tai ei se ainakaan uskalla vielä
näyttäytyä julkisesti meidän moraalissamme. Mutta jos se on tähän
saakka harjoittanut vain hillittyä hävitystyötä siinä ahtaassa
piirissä, joka käsittää sukulaisemme, ystävämme ja välittömät
lähimmäisemme, niin tunkeutuu se vähitellen sille suunnattomalle
autiolle alueelle, jonne me karkoitamme tuntemattoman, näkymättömän ja
nimettömän lähimmäisemme. Se johtopäätös on jo monien tekojen
perustana; se valloittaa politiikkamme, teollisuutemme, kauppamme,
melkein kaiken sen, mitä teemme astuttuamme sen ahtaan piirin
ulkopuolelle, jonka muodostaa kotiliesi, tuo useimmille ihmisille ainoa
paikka, missä vallitsee vielä hieman todellista oikeutta, hieman
hyväntahtoisuutta, hieman rakkautta. Saadakseen aikaan samaa pahaa
sillä on tuhat eri nimeä: yhteiskunnallinen laki, taloudelliset lait,
kehitys, valinta, taistelu olemassaolosta, kilpailu. Mikään ei
kuitenkaan ole vähemmän lainmukaista kuin tämä johtopäätös; sillä
tarvitsematta kääntää syllogismia ylösalaisin -- mikä myöskin olisi
hyvin järjellistä -- ja antaa sen sanoa, että luonnossa on varmaankin
tietty määrä oikeutta, koska me, jotka olemme sen lapsia, olemme
oikeudenmukaisia, tarvitsee vain ottaa se sellaisenaan ja osoittaa,
ettei mikään ole salaperäisempi eikä kiistanalaisempi kuin ainakin
toinen noista kahdesta premissistä, peruslauselmasta. Olemme
nähneet edellisissä luvuissa, ettei luonto näytä meitä kohtaan
oikeudenmukaiselta, mutta me emme tiedä ollenkaan, onko se
oikeudenmukainen itseäänkään kohtaan. Siitä, ettei se välitä meidän
tekojemme siveellisyydestä, ei suinkaan seuraa, ettei sillä olisi
mitään moraalia tai että meidän moraalimme olisi ainoa mahdollinen.
Mehän voimme todeta, ettei luonto pidä lukua meidän hyvistä tai
huonoista aikomuksistamme, mutta älkäämme päättäkö siitä, että se on
tyhjä kaikesta siveellisyydestä ja oikeudesta; tämä johtaisi
välttämättä vakuuttamaan, ettei ole enää salaisuuksia eikä mysteerioita
ja että me tunnemme maailmankaikkeuden lait, alun ja lopun. Luonto ei
toimi kuten me, mutta, toistan sen vielä, me emme ollenkaan tiedä,
miksi se toimii toisin; eikä meillä ole oikeutta jäljitellä jotakuta,
joka näyttää meistä suorittavan väärän ja julman teon, niin kauan kuin
me emme tarkalleen tunne niitä ehkä syviä ja hyödyllisiä syitä, joiden
nojalla hän sen tekee. Mikä on luonnon päämäärä? Mihin pyrkivät
maailmat läpi ikuisuuden? Missä alkaa omatunto? Eikö sillä voi olla
muitakin muotoja kuin mitä sillä on meissä? Milloin fyysilliset lait
alkavat olla siveyslakeja? Onko elämä älyllinen? Olemmeko päässeet
aineen ominaisuuksien perille, ja yksinomaan cerebrospinaalisessa
hermostossammeko aine muuttuu hengeksi? Mitä on vihdoin oikeus nähtynä
toiselta tasolta? Onko aikomus välttämättömästi keskeinen sen alueella
ja eikö ole ollenkaan alueita, missä aikomus on merkityksetön? Meidän
pitäisi vastata kaikkiin näihin ja moniin muihinkin kysymyksiin,
ennenkuin päätämme, onko luonto oikeudenmukainen vaiko ei. Sillä on
käytettävänään tulevaisuus ja ulottuvaisuus, joista meillä ei ole
käsitystäkään, joissa löytyy ehkä sen pituuden, alan ja päämäärän
mukainen oikeus, aivan kuten meidän oikeusvaistomme on suhteellinen
elämämme pituuteen ja ahtaaseen piiriin. Se voi vuosisatojen kuluessa
tehdä tihutyön, jonka korjaamiseen se tarvitsee vuosisatoja. Mutta
meillä, jotka elämme vain muutamia päiviä, ei ole oikeutta jäljitellä
sitä, mitä emme voi sulkea näköpiiriimme, emme seurata emmekä käsittää.
Meiltä puuttuvat kaikki edellytykset, jotka tekisivät meille
mahdolliseksi arvostella luontoa, heti kun vain katsomme nykyhetkeä
pitemmälle. Niinpä esimerkiksi -- etsimättä vieraasta äärettömyydestä
ja pysyäksemme vain siinä huomaamattomassa pisteessä, jonka me
muodostamme -- meille on tuntematonta kaikki se, mikä koskee
mahdollista haudantakaista elämäämme, ja me unohdamme, ettei
tietoisuutemme nykyisellä asteella mikään oikeuta meitä väittämään,
ettei olisi jonkinlaista enemmän tai vähemmän tietoista, enemmän tai
vähemmän vastuunalaista kuolemanjälkeistä elämää, tämän kuitenkaan
tarvitsematta sen takia olla ulkopuoleisen tahdon päätösten alainen. Se
olisi hyvin uskalikko, joka väittäisi kiven kovaan, ettei meissä eikä
muissa jää eloon mitään aivojemme saavutuksista, hyvän tahtomme
ponnistuksista. On mahdollista -- ja tarkat havainnot näyttävät, jollei
todistavan tuota ilmiötä, niin ainakin sallivan, että se luetaan
tieteellisten mahdollisuuksien joukkoon -- on mahdollista, ettei osa
persoonallisuudestamme tai hermostovoimastamme haihdu olemattomiin.
Tässähän on tulevaisuus, missä ne lait pääsevät hyvin laajalti
vaikuttamaan, jotka yhdistävät syyn seuraukseen ja jotka päätyvät aina
luomaan oikeutta, kun ne tapaavat ihmissielun ja kun niillä on edessään
vuosisatoja. Älkäämme unohtako, että luonto, joskin sanomme, ettei se
ole oikeudenmukainen, on kuitenkin johdonmukainen, ja silloinkin, kun
olisimme päättäneet astua vääryyden palvelukseen, se olisi meille
vaikeaa, sillä meidän pitäisi pysyä johdonmukaisina; ja mikä sitten
erottaa johdonmukaisuuden oikeudesta, kun se joutuu kosketuksiin meidän
ajatustemme, tunteittemme, intohimojemme, aikomustemme kanssa?