Me siis lopulta tapaamme tässä jälleen toisessa muodossa tieteellisesti
ehkä ratkaisemattoman kysymyksen, joka on evolutsionistisen,
kehitykseen perustuvan, moraalin pohjalla. Evolutsionistinen moraali
perustuu, vaikkakaan se ei uskalla lausua tuota sanaa, luonnon
oikeuteen, joka saattaa kunkin yksilön hänen oman luontonsa ja omien
tekojensa hyvien tai huonojen seurausten alaiseksi. Ja toiselta
puolen sen täytyy, vaikkakin vastahakoisesti, vedota luonnon
välinpitämättömyyteen tai epäoikeudenmukaisuuteen, kun se tahtoo
osoittaa oikeutetuiksi erinäisiä itsessään vääriä, mutta lajin onnelle
välttämättömiä tekoja. Tässä on kaksi tuntematonta tarkoitusta
-- ihmisyyden ja luonnon -- ja ne näyttävät olevan meissä
yhteensoveltumattomia, ainakin siinä ehkä ohimenevässä mysteerion
tilassa, jossa ne nyt ovat. Pohjaltaan kaikki nämä kysymykset
muodostavat vain yhden, nimittäin meille kaikista tärkeimmän:
kysymyksen nykyajan moraalista. Näyttää siltä kuin tällä hetkellä laji
tulisi ehkä ennenaikaiseen ja turmiolliseen käsitykseen, en sano
oikeuksistaan, sillä se kysymys on vielä ratkaisematta, vaan historian
erinäisistä siveellisyyspiiriin kuulumattomista tavoista.
Voisi sanoa, että tämä meitä vaivaava tietoisuus valtaa vähitellen
yksilöllisen elämämme. Kolme kertaa melkein saman vuoden kuluessa
olemme nähneet tuon kysymyksen tulevan esille ja saavan yhä suurempaa
kantavuutta: silloinkuin Amerikka kukisti Espanjan (mutta tässä kysymys
ei ollut aivan selvä, sillä jo liiankin kauan oli Espanja tehnyt
rikoksia ja virheitä toisensa perästä ja kysymys sai toisen luonteen):
silloinkuin eräs viaton uhrattiin isänmaan eduille; silloinkuin käytiin
epäoikeutettua Transvaalin sotaa. Ilmiö ei tosin ole ehdottomasti uusi.
Ihminen on aina koettanut puolustella vääryyttään. Ja kun se ei
löytänyt tekosyytä eikä puolustelua inhimillisestä oikeudesta, niin se
kutsui avukseen jumalien tahdossa tavattavan omaa oikeuttaan korkeamman
lain. Mutta nyt puolustelu tai tekosyy uhkaavat vaarallisemmin
moraaliamme, koska ne vetoavat todellisempaan, eittämättömämpään ja
universaalisempaan luonnon lakiin tai ainakin sovinnaistapaan kuin mitä
on lyhytikäisen ja paikallisen jumalan tahto.
Voimako vai oikeus on voittava, vai sisältyykö voimaan tuntematon
oikeus, johon meidän inhimillinen oikeutemme häipyy, vai onko
oikeudentuntomme, joka näyttää vastustavan sokeaa voimaa, viime kädessä
vain tämän voiman epäsuoraa ulospurkautumista, johtaako se samaan
päämäärään, vaikka meiltä jää huomaamatta sen kulku kokonaisuudessaan?
Voidakseen vastata tähän ei saisi itse olla sen mysteerion osana,
jota on selvitettävä. Sitä pitäisi tarkastella jonkin toisen
maailmankorkeudesta, pitäisi tuntea maailmankaikkeuden tarkoitus ja
ihmiskunnan kohtalot. Mutta jos me myönnämme luonnon olevan oikeassa,
niin me kiellämme tuon oikeusvaiston, jonka se on pannut meihin ja joka
siis on myöskin luontoa. Ja jos me taasen hyväksymme tämän vaiston,
niin me voimme sen tehdä tuskin muuten kuin saamalla tämän hyväksymisen
itse kysymyksessä olevasta esineestä.