Sanomme, että luonto ei välitä vähääkään meidän moraalistamme. Jos tämä
käskisi meitä tappamaan lähimmäisemme ja tekemään hänelle
mahdollisimman paljon pahaa, niin se auttaisi meitä siinä kuten se
auttaa meitä huojentamaan hänen kohtaloaan ja tekemään hänet niin
onnelliseksi kuin mahdollista. Se näyttää useinkin palkitsevan meitä
siitä, että olemme tuottaneet hänelle kärsimyksiä, samoinkuin se
näyttää usein palkitsevan meitä siitä, että olemme hänet pelastaneet.
Voiko tästä päättää, ettei luonnolla ole minkäänlaista moraalia, jos
annamme tässä moraali-sanalle ahtaimman merkityksen, mikä sillä voi
olla, s.o. keinojen loogillisen ja järkähtämättömän alistamisen jonkin
yleisen tehtävän suorittamiseen? Siinä kysymys, johon ei saa hätiköiden
vastata. Me emme ollenkaan tunne luonnon tarkoitusta emmekä edes tiedä,
onko sillä mitään tarkoitusta. Me emme voi todeta, millainen sen
itsetajunta on ja onko sillä mitään itsetajuntaa, me vain toteamme,
mitä se tekee ja miten se sen tekee. Ja silloin me näemme, että
moraalimme ja sen toimintatapa ovat samalla lailla vastakkaisia kuin
vaistomme, joka on moraalista lähtöisin, ja tajuntamme, joka samaten
viime kädessä on lähtöisin moraalista, mutta jonka me olemme itse
muodostaneet ja jonka me yhä lujemmin ja lujemmin sijoitamme korkeimman
inhimillisen moraalin perusteella vaistomme haluja vastaan. Jos me
kuuntelisimme vain näitä, niin toimisimme kaikessa kuten luonto, joka
mitä anteeksiantamattomimpien sotien, räikeimpien raakamaisuuksien ja
vääryyksien avulla näyttää antavan myönnytyksensä voimakkaille ja
tahtovan vain häikäilemättömimpien ja parhaiten asestettujen voittoa.
Me ajaisimme takaa vain omaa voittoamme välittämättä uhriemme
oikeuksista, kärsimyksistä, viattomuudesta, kauneudesta tai
siveellisestä tai älyllisestä ylemmyydestä. Mutta miksi se on silloin
pannut meihin omantunnon, joka kieltää meitä tekemästä sitä, ja
oikeudentunnon, joka estää meitä tahtomasta juuri mitä luonto tahtoo?
Vai onko tuo omatunto vain meidän työtämme? Voimmeko me saada
itsestämme esiin sellaista, mitä ei ole luonnossa, tai kehittää
säännönvastaisen voiman, joka nousee luonnon voimaa vastaan? Ja jos sen
voimme, antaako luonto sen tapahtua aivan ilman tarkoitusta? Miksi
meissä, eikä missään muualla, on nuo kaksi yhteensovittamatonta
taipumusta, jotka voittavat vuorotellen mutta eivät koskaan lakkaa
taistelemasta yhdessäkään ihmisessä? Olisiko toinen ollut liian
vaarallinen ilman toista? Olisiko se sivuuttanut tarkoituksensa? Vai
olisiko voitontarve ilman oikeudentuntoa saanut aikaan hävitystä, kuten
oikeudentunto ilman voitontarvetta olisi voinut synnyttää
liikkumattomuutta? Mutta kumpiko näistä kahdesta taipumuksesta on
luonnollisempi ja välttämättömämpi? Kumpiko ahtaampi ja kumpi laajempi?
Kumpi satunnainen ja kumpi ikuinen? Kuka on meille osoittava, kumpaa on
vastustettava ja kumpaa edistettävä? Onko meidän mukaannuttava
ehdottomasti yleisempään lakiin vaiko vakaannutettava sydämeemme
ilmeisesti poikkeuksellinen laki? Onko olemassa tilannetta, jossa
meillä on oikeus taistella elämän näennäistä ihannetta vastaan? Onko
velvollisuutemme seurata lajin ja rodun moraalia, joka näyttää
vastustamattomalta ja joka on yksi luonnon hämärien ja tuntemattomien
aikomusten näkyviä ilmenemismuotoja; vai onko välttämätöntä, että
yksilö ylläpitää ja kehittää itsessään aivan erilaista moraalia kuin on
sillä suvulla tai rodulla, johon hän kuuluu?