Pyrkikäämme tekemään itsessämme huomioita oikeuden suuren mysteerion
todella kohtalokkaasta toiminnasta. Väärintekijän sydän on
loppumattoman murhenäytelmän näyttämönä, murhenäytelmän, joka on
erikoisesti ominaista ihmisluonnolle, ja tämä murhenäytelmä on sitä
vaarallisempi, sitä turmiollisempi, mitä korkeammassa asemassa
asianomainen henkilö on ja mitä enemmän hänellä on tietoja.
Turhaa on jonkin Napoleonin sanoa itselleen noina mielenkuohun hetkinä,
ettei suuren elämän moraali voisi olla yhtä yksinkertainen kuin
tavallisen elämän; että toimeliaalla ja voimakkaalla tahdolla on
etuoikeuksia, joita ei ole toimettomalla ja heikolla tahdolla; että
sitäkin suuremmalla syyllä voi olla välittämättä muutamista omantunnon
epäröinneistä, kun ei tuo välinpitämättömyys johdu tietämättömyydestä
eikä heikkoudesta, vaan kun noita epäröintejä katsotaan korkeammalta
näkökannalta kuin tavalliset ihmiset, kun päämäärä on korkeampi ja
kunniakkaampi ja kun tuo tilapäinen ja vapaaehtoinen välinpitämättömyys
on älyn ja voiman voitto; ettei väärintekemisessä ole mitään vaaraa,
kun tietää, että sitä tekee ja miksi sitä tekee. Tämä kaikki saattaa
tuskin viedä harhaan luonteemme perustaa. Väärä teko järkyttää aina
luottamusta, jota jokin olento on tuntenut itseään ja kohtaloaan
kohtaan. Hän on päättänyt suotuisalla ja tavallisesti mitä vakavimmalla
hetkellä olla luottamatta mihinkään muuhun kuin itseensä; tämä ei
koskaan unohdu, ja tästä lähtien hän ei enää löydä itseään aivan
kokonaisena. Hän on saattanut onnensa epävarmaksi ja luultavasti
turmellut sen johtamalla siihen vieraita voimia. Hän on kadottanut
persoonallisuutensa ja voimansa tarkan tunnon. Hän ei erota tarkasti
sitä, mistä hänen on kiittäminen omaa itseään, siitä, mitä hän
lakkaamatta lainaa turmiollisilta avustajilta, joita hänen heikkoutensa
on kutsunut. Hän ei ole enää sotapäällikkö, jolla on käytettävinään
vain kuriintottuneita sotilaita ajatustensa armeijassa, hän on laiton
päällikkö, jolla on vain rikostovereja. Hän on riistänyt itseltään tuon
ihmisen arvokkuuden, joka tahtoo vain sellaista kunniaa, jolle ei
tarvitse surullisesti hymyillä sydämessään kuten uskottomalle naiselle,
johon on rakastunut kiihkeästi ja onnettomasti.
Todella voimakas ihminen tutkii huolellisesti sitä kiitosta ja niitä
etuja, joita hänen tekonsa ovat tuottaneet hänelle, ja hylkää
hiljaisesti kaiken, joka menee yli erään määrätyn rajan, jonka hän on
vetänyt omaantuntoonsa. Hän on sitä voimakkaampi, mitä lähempää tämä
raja koskettaa sitä rajaa, jonka kaiken pohjalla elävä salainen totuus
on myöskin vetänyt. Väärällä teollaan ihminen tunnustaa melkein aina
voimattomuutensa, eikä tarvita montakaan tämänlaatuista tunnustusta
paljastamaan viholliselle sielun arinta kohtaa. Jos tekee vääryyttä
saadakseen vähän kunniaa tai pelastaakseen sen, jota jo nauttii, niin
samalla tunnustaa itselleen, ettei ole mahdollinen ansaitsemaan sitä,
mitä haluaa tai mitä jo omistaa; silloin samalla tunnustaa, ettei voi
kunniallisesti täyttää valitsemaansa tehtävää. Kaikesta huolimatta
siitä ei halua luopua, ja elämän täyttävät erehdykset, utukuvat ja
valheet.
Ja vihdoin, kun olemme tehneet pari kolme katalaa tekoa, pari kolme
petosta, osoittaneet muutamia kertoja uskottomuutta, rikollista
heikkoutta ja valehdelleet erinäisiä kertoja, menneisyytemme tarjoaa
meille enää vain lamauttavan näön. Nyt me tarvitsemme menneisyytemme
tukea. Menneisyydessämme me tunnemme itsemme todellisesti, se tulee
epäilyksiemme hetkellä meille sanomaan: "Koska olet tehnyt sen ja sen,
voit tehdä tämänkin. Sinä ja sinä vaaran ja ahdistuksen hetkenä et
joutunut epätoivoon, olet uskonut omaan itseesi ja olet voittanut.
Asianlaita on nyt sama, säilytä uskosi horjumattomana, onnentähtesi
pysyy sinulle uskollisena." Mutta mitä me vastaamme, kun menneisyytemme
ei uskalla puhua enää muuta kuin hiljaisella äänellä: "Olet onnistunut
vain vääryyden ja valheen avulla; sinun siis täytyy vielä valehdella,
sinun kai täytyy vielä pettää?" Ei yksikään ihminen suuntaa
mielellään katsettaan petollisuuteen, luottamuksen väärinkäyttöön,
halpamaisuuteen, julmuuteen. Ja kaikki se ollut ja mennyt, mitä me emme
voi tarkastaa lujalla, selvällä, rauhallisella ja tyytyväisellä
katseella, samentaa ja rajoittaa sitä näköpiiriä, jonka muodostavat
etäällä ne päivät, jotka ovat vielä edessäpäin. Rauhallisesti
tarkastelemalla menneisyyttämme silmämme saa välttämättömän voiman
tutkiskella tulevaisuutta.