Mainitsin kerran esimerkkinä Napoleonin ja hänen kolme huutavinta ja
tunnetuinta vääryyttään, jotka olivat myöskin kolme hänen onnelleen
tuhoisinta vääryyttä. Niitä oli ensiksikin Enghienin herttuan murha.
Herttua tuomittiin käskystä, tutkimatta ja todistuksitta ja
tuomio pantiin toimeen Vincennesin haudoissa. Murha kylvi tuon
häikäilemättömän diktaattorin ympärille sammumatonta vihaa ja
kostonhalua, joka ei enää asettunut. Niitä oli sitten Bayonnen katala
päällekarkaus, jolla, kun siihen liittyi halpamaisia juonia hurskaiden
ja liian herkkäuskoisten Espanjan Bourbonien perinnöllisen kruunun
riistämiseksi, hän sai aikaan sodan, missä tuhoutui kolmesataatuhatta
miestä ja keisarikunnan koko tarmo, koko moraalinen kunto, suurin osa
sen tenhovoimaa, melkein koko sen varmuus, melkein kaikki uskollisuuden
tunteet sitä kohtaan ja kaikki sen onnelliset kohtalonvaiheet. Niitä
oli vihdoin hirvittävä Venäjän retki, jota ei voi millään puolustaa ja
joka päättyi hänen onnensa lopulliseen murskautumiseen Beresinan jäällä
ja Puolan lumihangissa.
Tästä asiasta puhuttaessa sanoin, että on lukuisia syitä näihin
ihmeellisiin onnettomuuksiin, mutta kun tarkastelee perin pohjin
kaikkia olosuhteita, kaikkia enemmän tai vähemmän odottamattomia
tapahtumia aina neron luonteen muutokseen, varomattomuuksiin,
väkivaltaisuuksiin, mielettömyyksiin ja huumautumiseen asti, aina
onnellisen kohtalon petokseen asti, luulee näkevänsä halveksitun
inhimillisen oikeuden hiljaisen varjon seisovan onnettomuuden lähteen
partaalla. Tuossa inhimillisessä oikeudessa ei ole oikeastaan mitään
yliluonnollista, ei mitään mystillistä; sen muodostavat hyvin
ymmärrettävät hyvitysvaatimukset, tuhannet hyvin olennaiset pikku
seikat, lukemattomat väärinkäytöt, lukemattomat valheet; eikä se
suinkaan synny traagillisena hetkenä odottamatta ja täysissä aseissa
kuten antiikin Minerva kohtalon kauheasta ja päättäväisestä otsasta.
Kaikessa tässä on vain yksi mystillinen seikka: se on inhimillisen
oikeuden ikuinen läsnäolo, mutta me tiedämme, että ihmisen luonto on
hyvin mystillinen. Kunpa tuo mysteerio pidättäisi meitä toistaiseksi.
Se on varmin, syvin, hyödyllisin. Se on ainoa, joka ei koskaan tule
herpaisemaan hyväätekevää tarmoamme. Ja jollemme löydäkään jokaisen
elämästä, kuten Napoleonin, tuota kärsivällistä ja valpasta varjoa,
jollei oikeus aina olekaan yhtä toimelias, yhtä jäävitön, niin aina on
kuitenkin hyödyllistä tuoda se ilmi, missä ikinä sen huomaa. Joka
tapauksessa se synnyttää epäilystä ja kyselyä, joka antaa parempia
neuvoja kuin kieltäminen tai tyhjä, veltto ja sokea myöntäminen,
jollainen niin usein pääsee huuliltamme, sillä kaikissa
tämänlaatuisissa asioissa tulee paljon vähemmän kysymykseen
todistaminen kuin huomion kiinnittäminen ja erikoisen rohkean ja
vakavan kunnioituksen herättäminen kaikkea sitä kohtaan, mikä vielä
pysyy selittämättömänä ihmisten teoissa, niiden liittymisessä yleisiltä
näyttäviin lakeihin ja niiden seurauksissa.