Se oikeusmäärä, jonka me kaikesta huolimatta tapaamme luonnossa, ei
johdu luonnosta, vaan yksistään meistä, jotka tietämättämme panemme sen
luontoon, sekaantuessamme tapahtumiin, elähdyttäen ja käyttäen niitä.
Eivät vain salamantuho, tapaturma tai sairaus kohtaa meitä elämässämme
odottamatta, ajatuksistamme huolimatta, oikealta tai vasemmalta, ilman
näkyvää syytä. On toisiakin tapauksia, ja paljon lukuisampia, joissa
toimintamme kohdistuu suoraan meitä ympäröiviin esineisiin ja
olentoihin, joissa me tunkeudumme niihin persoonallisuudellamme, joissa
luonnon voimat tulevat ajatustemme välineiksi. Ja kun ajatuksemme ovat
vääriä, niin ne käyttävät väärin näitä voimia, aikaansaavat
välttämättömästi kostotoimenpiteitä ja aiheuttavat rangaistusta ja
onnettomuutta. Mutta siveellinen vastavaikutus ei ole luonnossa, se
johtuu meidän omista ajatuksistamme tai toisten ajatuksista.
Tapahtumien oikeus ei ole tapahtumissa, vaan meissä. Meidän siveellinen
tilamme se määrää käytöksemme ulkomaailmaa kohtaan ja saattaa meidät
sotaan sitä vastaan, koska me olemme sodassa oman itsemme kanssa,
henkemme ja sydämemme oleellisten lakien kanssa. Aikomuksemme
oikeudella tai vääryydellä ei ole mitään vaikutusta luonnon
suhtautumiseen meihin, mutta sillä on melkein määräävä vaikutus meidän
suhtautumiseemme luontoon. Tässä kuten silloinkin, kun oli kysymys
sosiaalisesta oikeudesta, me sälytämme maailmankaikkeuden tai
käsittämättömän ja sallimuksen määräämän perussyyn niskoille sen, mihin
vain me olemme syynä. Ja kun sanomme, että oikeus, luonto, taivas tai
tapahtumat rankaisevat meitä, nousevat kapinaan ja kostavat, niin on
asia todellisuudessa se, että ihminen rankaisee toista tapahtumien
avulla, että ihmisluonto kapinoi ja että ihmisoikeus kostaa.