Missä sitten sijaitsi oikeuden mysteerio? Se täytti maailman. Milloin
se oli jumalien käsissä, milloin se verhosi ja hallitsi jumalia
itseään. Se oli asetettu kaikkialle paitsi ihmiseen. Se täytti taivaat,
elävöitti kalliot, ilmapiirin ja meret, kansoitti luoksepääsemättömän
maailmankaikkeuden. Vihdoin tiedustellaan sen luuloteltuja
olinpaikkoja, järkytetään sen pilvivaltaistuinta, hätyytetään,
tutkitaan sitä. Se katoaa, ja hetkellä, jolloin luulemme, ettei sitä
enää ole, se tulee jälleen esiin sydämemme pohjalta. Ja vieläkin se on
mysteerio, joka lähenee ihmistä ja imeytyy häneen kiinni. Sillä meistä
tulee melkein aina niiden mysteerioiden viimeinen turvapaikka ja
todellinen asunto, jotka me tahdoimme tuhota. Meissä ne viimein
löytävät jälleen sen kotilieden, jonka ne olivat jättäneet kulkeakseen
läpi avaruuden nuoruutensa ensimmäisessä hurmiossa. Ja itsessämmekin
tulee meidän tottua tapaamaan niitä ja kysymään niiltä neuvoa. Itse
asiassa on yhtä ihmeellistä, yhtä selittämätöntä, että ihmisellä on
sydämessään vääjäämätön oikeusvaisto, kuin oli ihmeellistä ja
selittämätöntä, että jumalat ja maailmankaikkeuden voimat olivat
oikeudenmukaisia. On yhtä vaikea päästä selvyyteen muistimme, tahtomme,
älymme olemuksesta kuin oli ottaa selko näkymättömien voimien tai
luonnon lakien muistista, tahdosta ja älystä. Ja jos me tarvitsemme
tuntematonta tai ikikäsittämätöntä tiedonhalumme jalostamiseksi, jos
tarvitsemme loppumatonta, ääretöntä ja mysteeriota intomme
ylläpitämiseksi, niin me emme kadota ainoatakaan tuntemattoman tai
ikikäsittämättömän sivuhaaraa johtaessamme suuren joen jälleen
alkuperäiseen uomaansa; me emme tukkea ainoaakaan äärettömyyden tietä,
me emme tee pienintäkään vähennystä edes riidanalaisimpaankaan
todellisista mysteerioista. Se, mikä on riistetty taivaista, tavataan
jälleen ihmissydämestä. Mutta kun on valittava kahden mysteerion
välillä, niin antakaamme etusija varmalle epäiltävän rinnalla,
läheiselle etäisen rinnalla, meissä olevalle ja meille kuuluvalle
meidän ulkopuolellamme olleen ja meihin hyvin turmiollisesti
vaikuttaneen rinnalla. Kun on kysymys kahdesta mysteeriosta, niin
älkäämme kyselkö enää neuvoja läheteiltä, vaan hallitsijalta, joka ne
lähetti. Älkäämme kysykö enää neuvoa niiltä, jotka ensimmäisen
kysymyksen kuultuaan pakenivat kaikessa hiljaisuudessa, vaan omalta
sydämeltämme, joka sisältää samalla kertaa kysymyksen ja vastauksen ja
joka ehkä vielä jonakin päivänä muistaa vastauksensa.