"Kaikki kostaa itsensä", sanomme. Niin kyllä, syvimmällä sydämessämme
ja ihmiselämässä kaikki on maksettava takaisin oikeuden mukaan sisäisen
onnen tai onnettomuuden rahassa. Meidän ulkopuolellamme, meitä
ympäröivässä maailmankaikkeudessa kaikki on samaten maksettava
takaisin, mutta onni tai onnettomuus ei kulje enää saman intendentin
käsien kautta. Sen jako toimitetaan toisten perusteiden, toisten lakien
mukaan. Määrääjänä ei ole enää tietoisuuden oikeus, vaan moraalimme
tiedottoman luonnon logiikka. Meissä on henki, joka punnitsee vain
aikomukset, meidän ulkopuolellamme on mahti, joka punnitsee vain
teot ja tosiasiat. Me vakuutamme itsellemme, että ne toimivat
yksissä neuvoin. Mutta joskin henki todellisuudessa luo usein
silmäyksen tuon mahdin puoleen, niin tuo mahti on hengestä yhtä
tietämätön kuin Pohjois-Euroopassa kivihiiltä punnitseva mies on
tietämätön Etelä-Afrikassa timantteja punnitsevan miehen
olemassaolosta. Me sekoitamme lakkaamatta käsityksemme oikeudesta
tuohon siveellisyyspiirin ulkopuolella olevaan logiikkaan. Ja se on
useimpien erehdystemme lähde.
X
Meidän ei muuten ole hyvä mennä valittamaan maailmankaikkeuden
välinpitämättömyyttä ja selittämään sitä hirviöksi ja
käsittämättömäksi. Meillä ei ole oikeutta kummeksua vääryyttä, johon me
itse otamme hyvin tehokasta osaa. Totta on, ettei tapaturmissa,
sairauksissa tai useimmissa ulkonaisen elämän sattumissa,
jotka kohtaavat sokeasti hyvää ja pahaa, petturia ja sankaria,
laupeudensisarta ja myrkyttäjää, ole jälkeäkään oikeudesta. Mutta
maailmankaikkeuden vääryyksien tiliin me luemme mielellämme paljon
yksinomaan ihmisten vääryyksiä, jotka ovat verrattomasti lukuisampia ja
turmiollisempia kuin myrsky, sairaus ja tulipalo. Minä en puhu sodasta;
minulle voitaisiin huomauttaa, että se on luettava vähemmän luonnon
kuin kansojen ja hallitsijoiden syyksi. Mutta köyhyys esimerkiksi, jonka
me vielä luemme syyntakeettomien onnettomuuksien joukkoon, samaan
luokkaan kuin ruton tai haaksirikon, köyhyys kaikkine tuhoisine
kärsimyksineen ja perinnöllisine kurjuuksineen, miten usein siihen
onkaan syynä yhteiskunnallisten olojemme nurjuus, joka ei ole muuta
kuin ihmisen vääryyksien summa? Miksi ansaitsematonta kurjuutta
nähdessämme etsimme taivaasta tuomaria tai käsittämätöntä syytä,
ikäänkuin olisi kysymys salaman tuhosta? Unohdammeko, että me tässä
olemme tutkimuksenalaisen kysymyksen paraiten tunnetulla ja varmimmalla
alalla ja että juuri me itse säännöstelemme kurjuuden ja jaamme sitä
yhtä mielivaltaisesti moraalin kannalta katsoen kuin tuli jakaa
tuhojaan ja sairaus kärsimyksiään? Mitä järkeä on ihmettelyssämme,
ettei meri pidä lukua uhrinsa sieluntilasta, silloinkuin me, joilla on
sielu, s.o. aivan erikoinen oikeuden elin, emme pidä lukua niiden
tuhansien kurjien viattomuudesta, jotka ovat meidän uhrejamme? Onko se
riittävä puolustus, että poistamme jokapäiväisistä huolista voiman,
joka on aivan kokonaan vallassamme, tehdäksemme siitä turmiollisen
voiman? Olemme todellakin omituisia tuomareja ja omituisia
ihanteellisen oikeuden palvojia! Tuomioistuimen erehdys saa meidät
kuohuksiin maailman äärestä toiseen, mutta erehdyksen, joka tuomitsee
kurjuuteen kolme neljännestä veljiämme ja joka on yhtä puhtaasti
inhimillinen kuin tuomioistuimen erehdys, me viemme jonkinlaisen
voittamattoman ja leppymättömän mahdin tiliin. Kun kelpo naapurimme
lapsi syntyy sokeana, tylsämielisenä tai muotopuolena, niin me menemme
etsimään vaikka mistä, aina uskonnon mysteerioista asti, uskonnon,
jolle jo olemme välinpitämättömiä, jotakin jumalaa päästäksemme
selville hänen ajatuksistaan. Mutta jos lapsi syntyy köyhänä, mikä
tavallisesti vaikuttaa yhtä turmiollisesti tämän olennon kohtaloon kuin
pahinkin sairaalloisuus, niin ei päähämmekään pälkähdä tehdä mitään
kysymystä Jumalalle, joka on kaikkialla, missä me olemme, koska hän on
vain tehnyt meidän tahtomme mukaan. Ennenkuin pyydämme ihanteellista
tuomaria, olisi meidän välttämättä puhdistettava aatteemme, sillä tuo
tuomari tulee olemaan näiden aatteiden virheiden kaltainen. Ennenkuin
valitamme luonnon välinpitämättömyyttä ja koetamme etsiä siitä oikeutta
ja kohtuutta, jota siinä ei ensinkään ole, olisi meidän viisasta käydä
omaan inhimilliseen elämäämme sisältyvän vääryyden kimppuun ja sitten,
kun se olisi siitä poistettu, huomaisimme sattuman aiheuttamien
vääryyksien osan supistuneen kahdella kolmasosalla. Se on oleva joka
tapauksessa supistuneempi kuin jos me olisimme ruvenneet pitämään
rajuilmaa järkevänä, tulivuorta tarkkanäköisenä, maanvieremää
neuvokkaana, kylmyyttä ja kuumuutta varovaisina, sairautta
arvostelukykyisenä, merta ymmärtäväisenä ja huomaavaisena hyveillemme
ja salaisille aikomuksillemme. Itse asiassa on paljon enemmän köyhiä
kuin haaksirikkoisia tai tapaturmien uhreja, paljon enemmän kurjuuden
kuin elimistömme oikkujen tai luonnonvoimien vihamielisyyden
aiheuttamia sairauksia.