Tarkastelkaamme toista tämän fyysillisen oikeuden muotoa:
perinnöllisyyttä. Siinähän tapaamme saman tietämättömyyden moraalisista
syistä, saman välinpitämättömyyden. Täytyy myöntää, että se oikeus
olisi hyvin outoa, joka sälyttäisi pojan ja pojanpojan-pojan hartioille
isän tai isoisän-isän tekemän rikoksen taakan. Mutta se ei olisi
inhimillisen moraalin vastaista, ihminen taipuisi siihen helposti,
vieläpä se näyttäisi luonnolliselta, suurenmoiselta, innostavalta. Se
jatkaisi määräämättömiin meidän yksilöllisyyttämme, tietoisuuttamme ja
olemassaoloamme, ja tältä kannalta katsoen se sointuisi yhteen
lukuisien tosiasioiden kanssa, joita tuskin voi kieltää ja jotka
todistavat, ettemme me ole yksinomaan itseemme rajoitettuja, vaan että
meillä on useita hienon hienoja ja vielä vaillinaisesti tunnettuja
suhteita kaikkeen siihen, mikä meitä ympäröi, edeltää ja seuraa
elämässä.
Mutta joskin tämä on totta muutamissa suhteissa, niin ei se ollenkaan
pidä paikkaansa, mikäli on kysymyksessä fyysillisen perinnöllisyyden
oikeus. Fyysillinen perinnöllisyys ei ota ollenkaan huomioon sen teon
siveellisiä syitä, jonka seuraukset jälkeläiset saavat maksaa. Sen,
mitä isä on tehnyt turmellessaan terveytensä, ja sen, mitä poika saa
kärsiä, yhdistää toisiinsa fyysillinen side, mutta isän aikomuksilla,
vaikuttimilla, jotka saattavat olla rikollisia tai sankarillisia, ei
ole mitään vaikutusta niihin kärsimyksiin, joita pojan on kestettävä.
Lisätkäämme vielä, että fyysillisen perinnöllisyyden väitetty oikeus on
ilmeisesti hyvin ahdasalainen. Isä on saattanut tehdä tuhansia kauheita
virheitä, hän on saattanut murhata, pettää halpamaisesti, vainota
viatonta, riistää onnetonta, ilman että nuo rikokset jättävät
pienintäkään jälkeä hänen lastensa elimistöön. Hänen ei ole tarvinnut
muuta kuin välttää tekemästä mitään, joka voisi vahingoittaa hänen
terveyttään.
Yleensä perinnöllisyyden oikeus rankaisisi melkein yksinomaan kahta
hairahduslajia: alkoholismia ja irstailua. Mutta joskin alkoholismi on
jokseenkin vastenmielinen ja usein hyvin rikollinen pahe, on se usein
kuitenkin pikemmin heikkous kuin rikos, ja muutamissa tapauksissa olisi
vaikeaa ajatella pahetta, joka edellyttäisi vähemmän huonoa tahtoa ja
häijyyttä. On siis vaikea selittää, miksi yleismoraali rankaisisi niin
erikoisella, niin julmalla ja niin sanoaksemme ikuisella tavalla
suhteellisen viatonta pahetta, kun se ei kerran välitä mitään
esimerkiksi sukulaismurhasta, myrkyttäjästä tai kiduttajasta.
Mitä irstailuun tulee, niin on tunnettua, että sitä seuraa usein
rangaistuksena muiden onnettomuuksien joukossa eräs pelättävä ja
jälkeläisille mitä turmiollisin onnettomuus. Mutta tässäkin vallitsee
tapahtumien oikeuden puolelta sama tietämättömyys siveellisistä syistä,
sama sokeus. Irstailutoimitus voi olla hirveä moraalin kannalta
katsoen, sitä ovat mahdollisesti valmistelleet hirveät salajuonet ja
siihen on mahdollisesti sekaantunut vallan väärinkäyttöä, epätoivoa ja
kyyneliä. Toiselta puolen on mahdollista, että se on indifferentti,
yhdentekevä, vieläpä viatonkin. Tapahtumiin sisältyvä oikeus välittää
siitä vähät, se kysyy vain sitä, noudatetaanko vai laiminlyödäänkö
varovaisuutta ja harjoitetaanko irstailua usein; se antaa usein vallan
sattumalle, mutta se ei koskaan välitä uhrinsa sieluntilasta. Muutoin
voisi irstailuun nähden tehdä saman huomautuksen kuin alkoholismiin
nähden: miksi tuo aivan erikoinen ja melkein rajaton rangaistus
useinkin viattomasta hairahduksesta? On olemassa irstailua, joka kylmän
ja korkean järjen silmissä, jota odottaisi korkeimmalta oikeudelta, on
verrattomasti vähemmän rikollista kuin useat alhaiset ajatukset, huonot
tunteet, joita huomaamatta liikkuu sydämissämme. Ja, päättääksemme
tämän katsomuksemme, ei vihdoin olisi vaikea kuvitella tai löytää
tapauksia, joissa hyvin kunnollisen miehen lapset tai lastenlapset
saavat kärsiä peruuttamattoman rangaistuksen älyssään ja ruumiissaan
siitä syystä, että heidän isänsä on saanut parantumattoman vamman
suorittaessaan työtä, jolla hän tarkoitti -- erehtyen tai erehtymättä
-- hyvitystä, kieltäytymistä, uhrausta tai vilpittömyyttä.
V
Tällainen on luonnon oikeus fyysilliseen perinnöllisyyteen nähden. Mitä
tulee moraaliseen perinnöllisyyteen, niin silläkin näyttää olevan samat
periaatteet, mutta koska tässä on kysymys hengen ja luonteen
muunnoksista, jotka ovat verrattomasti paljon monimutkaisempia ja
vaikeampia havaita, niin ilmiöt ovat vähemmän silmiinpistäviä ja
epävarmempia. Moraalinen perinnöllisyys, ainakin patoloogisella alalla,
ainoalla, joka on kyllin selväpiirteinen antaakseen tilaisuuden
varmoihin huomioihin, ei ole mitään muuta kuin fyysillisen
perinnöllisyyden henkinen muoto, jälkimmäinen on edellisen periaate,
edellinen on jälkimmäisen jatkoa. Oikeuteen nähden tavataan siis
moraalisen perinnöllisyyden alkuperässä sama indifferenssi,
yhdentekeväisyys, sama sokeus. Alkoholistin tai irstailijan jälkeläiset
voivat joutua saman iskun alaisiksi, joka voi kohdistua henkeen ja
ruumiiseen, olipa sitten alkoholismin tai irstailun moraalinen syy
pahaa tai viatonta laatua. Heille kehittyy melkein ehdottomasti
henkinen vika, jos heillä on aineellinen vika. Ja olivatpa he sitten
hulluja, tylsämielisiä, kaatuvatautisia, olkoonpa heillä
vastustamattomia rikollisia vaistoja tai osoittakootpa vain pientä
sielunkykyjen häiriötä, samantekevä; sielu on vioittunut samalla kun
ruumiskin ja kauhein siveellinen rangaistus, minkä saattaa keksiä ylin
oikeus -- jos hetkeäkään on kysymys oikeudesta -- on kohdistunut
tekoihin, jotka tavallisesti saavat vähemmän pahaa aikaan ja
merkitsevät melkein aina vähemmän häijyyttä kuin sadat muut, joita
luonto ei uneksikaan rangaista. Ja lisäksi tuo rangaistus kohtaa
sokeasti ja ottamatta vähintäkään huomioon tekojen ehkä
anteeksiannettavia, ehkä yhdentekeviä tai vieläpä erinomaisiakin
vaikuttimia.
Onko siis asianlaita se, että alkoholismi ja irstailu tulevat yksin
kysymykseen moraalisessa perinnöllisyydessä? Ei millään muotoa, ja se
olisikin mieletöntä. Tuhannet enemmän tai vähemmän tuntemattomat
tekijät tulevat väliin. Erinäiset moraaliset ominaisuudet näyttävät
siirtyvän kuten erinäiset fyysillisetkin ominaisuudet. Määrätyssä
rodussa tavataan melkein poikkeuksetta määrättyjä, luultavasti
hankittuja hyveitä. Mutta mikä on esimerkin, ympäristön,
perinnöllisyyden osa? Kysymys niin mutkistuu, tosiasiat ovat niin usein
vastakkaisia, ettei ole enää mahdollista seurata lukemattomien syiden
mainingissa jonkin määrätyn syyn uomaa. Riittää kun toteamme, ettemme
löydä tahallisen oikeuden jälkeä niistä muutamista selvistä, sattuvista
ja varmoista tapauksista, joissa se saattaisi ilmetä fyysillisen tai
moraalisen perinnöllisyyden alalla. Ja jollemme löydä sitä niistä, niin
meidän on vielä vaikeampi löytää sitä muualta.