"Kun ihminen on kunniassa eikä ole ymmärrystä,
niin hän on verrattu eläimiin, jotka hukkuvat".
Psalmi 49: 21.
Kaupungissa, valtakadun varrella kohoaa komea, palatsin tapainen
rakennus. Sen omistaja on rikas paroni H. Olemme tärkeän asian tähden
saaneet kunnian käydä häntä tervehtimässä, vaikka hänen terveytensä jo
useita viikkoja on ollut horjuva. Tultuamme tampuuriin, kuulimme
paronin sangen heikkona sairastavan. Saimme kumminkin astua
sisään. Nyt seisomme hänen makuuhuoneessansa. Se on todellakin
loistava. Pehmeät Persian matot peittävät permannon; suuret heijaisevat
peilit ja muutamat maalaustaiteen mestariteokset kaunistavat
kallisarvoisilla tapeteilla verhotuita seiniä. Uljaat huonekalut ovat
päällystetyt purpurasametilla. Sitä pait nähdään huoneessa hopeaisia
kandelabreja palavine vahakynttilöineen, kauniita kukkavaaseja
kiinalaisesta posliinista, kirjoja rikkaasti kullatuissa kansissa ynnä
muita kalliita kaluja. -- Entäs tämän rikkauden haltija, -- missä hän
on? Tulipunaisen silkkipeitteen alla hän makaa vuoteessansa. Kimmoavat
haahkanuntuvat syleilevät lempeästi hänen raajojansa, vaan eivät voi
asettaa tuota tulista tuskaa, joka syöläästi ahmii hänen ruumistansa.
Kylmiä hikihelmiä tuon-tuostakin slrahtelee hänen kalmankeltaisista
kasvoistansa, hän kierielee kuin mato äärettömissä vaivoissansa
ja syvä, kivullinen huokaus nousee hetkittäin hänen korisevasta
rinnastansa.
Uhkeassa divanissa, lähellä potilaan päänalaista istuu hänen nuori
puolisonsa, tuskallisesti väännellen käsiänsä ja ääneensä itkien.
"Oi", huudahtaa hän, heittäen rukoilevan silmänsä vuoteen vieressä
seisovaan lääkäriin, "pelastakaa, herra tohtori, mieheni, pelastakaa
Jumalan tähden! Te olette ainoa turvani, taitonne on suuri ja Te voitte
ihmeitä tehdä, jos vain tahdotte. Oi, auttakaa, auttakaa!" Tohtori on
hurskas, vakainen mies. Juhlallisella tyyneydellä hän juuri koettelee
sairaan valtimoa ja vastaa, surullisesti hymyillen: "Ah, rouvaseni,
vallan kernaasti mieltänne noudattaisin ja kuolon kynsistä saaliin
tempaisin, jos se suinkin olisi mahdollista, mutta olenhan vaan heikko,
kuolevainen ihminen. Ei mikään lääkäritaito saa tuonta torjutuksi pois,
kun sen aika on tullut. Kaikki toivo on ohitse. Herra paroni on jo
hengen hieverissä; hän vetää viimeisiä henkäyksiään. Antautukaa siis
kristillisellä kärsiväisyydellä Jumalan tahdon alaiseksi. Soisinpa
sydämestäni, että arvoisa puolisonne olisi aikanaan pyrkinyt korkeimman
lääkärin tykö, sielulleen terveyttä etsimään. Nyt se lienee jo liian
myöhäistä". --
Näin haasteli hurskasmielinen lääkäri. Mutta kuolon kielissä
taisteleva kuuli nämä sanat. Silloin hänen sammuvat silmänsä
vielä kerran aukenivat ja iskivät vihan tulta, hänen kalpeat kasvonsa
kauheasti kolkostuivat, hän nousi istualleen vuoteessansa ja, puristaen
nyrkkiänsä, kähisevällä äänellä karjasi: "mene hiiteen, ulkokullattu!
Säästä saarnasi katujen roistoväelle; minä en niitä tarvitse; ilman
Jumalatta olen tullut toimeen eläissäni, ilman Jumalatta tahdon myös
kuolla". Näin haasteli ijankaikkisen totuuden kieltäjä. Mutta nyt
olikin hänen tiimalasinsa loppuun juosnut. Tuo ruumiin ja sielun
ylellinen ponnistus oli vienyt hänen viimeiset elonvoimansa. Aivan
taintuneena vaipui hän jälleen alas ja, hiljaa kiristellen hampaitaan,
heitti henkensä.