Korkean kukkulan kupeilla on matala maja, jota tuuheat koivut
varjostavat. Siellä yksivuotias pienokainen makaa kätkyessään. Riemu
ja viattomuus loistavat hänen taivaansinisistä silmistänsä, terveyden
ruusut punoittavat hänen poskillansa, huulet hymyilevät ja sormet
soreat leikittelevät aamuauringon säteen kanssa, joka kehdon reunalla
hilpeänä hyppelee. Äiti istuu lapsikultaisensa vieressä ja katselee
sulo-silmin, simasuin tuota lempensä kallista panttia. Onnellisuuden
tunne saa hänen sydämensä suloisesti sykkimään. Ahnaat imehnon lapset,
joiden kylmiä, kuivettuneita sieluja vaan kullan kiilto ja hopean hohto
voi ihastuttaa, pitävät häntä köyhänä, onnettomana. Mutta vaihettaisiko
äiti elävän kultansa koko maailman tavaroihin? Ei. Rakkaus omaa
kuvaansa kohtaan on voimallinen hänen povessaan. Ei rupiinin ruso
eikä temantin tenho saisi sieltä hänen lempi-helmeänsä tempaistuksi.
Ja kuitenkin -- voisiko hänen riemunsa riutua, hänen onnensa kukkanen
kuihtua? Oi kauheata mahdollisuutta!
Kaikkivaltias Luoja vallitsee pilven haituvata ylempänä. Ihanalta
istuimeltaan Hän säihkyvän silmänsä luopi matalan maan majassa
hymyilevään lapsukaiseen, tuohon lempensä esineesen. Järkähtämätöin
on hänen päätöksensä. Pienokainen on otettava kultaiseen kotoonsa
tuolla ylhäällä; hän on säästettävä elon huolista ja tuskista, maailman
riehuvista myrskyistä. -- Jumala viittaa luoksensa kaksi lähettiläistä,
ja salahman nopeudella he lentävät kunniaistuimen juureen, peitellen
siivillään kasvojansa. Toinen heistä on kuoleman enkeli, tuo säälimätön
elon-leikkaaja. Juhlallinen vakavuus vallitsee hänen kasvoillansa,
tuuheat, yömustat kiekurat liehuvat hänen hartioillaan ja paljastettu
miekka välähtää voimakkaan kädessä. Kaikkivaltias haastelee hänelle:
Luo silmäsi matalaan maahan. Etäällä, tuon kukkulan rinteellä näet
vähäisen majan. Olen sinne istuttanut hienoisen ruusun, jotta se vähän
aikaa lemuansa levittäisi ja läheisönsä iloksi kukoistaisi. Mutta
nyt on aikani tullut. Tahdon panna tuo kukkanen toiseen paikkaan,
taivaan tarhaan ijäisesti kiiltämään. Mene siis ja katkaise tuo kaunis
kasvi. -- Toinen olento, mi istuimen edessä seisoo, on elon enkeli.
Kuin kultainen koitto himmeän yön rinnalla hän, tuoneen verrattuna,
loistaa. Ijankaikkinen nuoruus kaunistaa hänen kasvojansa, lumivalkeat
siivet hänen hartioiltaan leviävät ja taivaan tuulessa tuutivat sen
kutrit. Myös hänelle istuimella istuva puhelee: Lentele sinäkin tuon
kukkulan kupeilla olevaan kotoon. Kun kuoleman enkeli on tehtävänsä
täyttänyt, sorista vapautettu henki elämän kiiltävällä juhlapuvulla ja
kanna se helmassasi tänne.
Molemmat sanansaattajat lähtivät matkaan. Kuolon enkeli --
sääliväisyyden kyynel silmässä, kun näki onnellisen äidin ihantelevan
kehdossa makaavaa sydänkäpyänsä -- sivalsi kalvallaan pienokaista,
tuota ihanata inehmon lasta. Heti herttaisen hempukan silmät sammuivat,
poskien kukkaset kuihtuivat, huulet kalpenivat ja ihattaret itkien
väistyivät. Väännellen käsiänsä, onneton äiti haikeasti vaikeroitsee:
"oi tuoni, sa tunnoton, miks' riemuni riistit, ainoan aarteeni anastit?
On onneni surmattu! Oi!!"...
Syvästi huoaten katosi kalpea kalma. Mutta elon enkeli sulki syliinsä
vapautetun hengen ja vei sen, riemuiten, oikeaan onnelahan taivaissa.