III.

Suomen maan sorean oli pohjola laulajan kehto.

Siell' oli syntynehet Creutz ja Choraeus ja Hän.

Kätkyt-laulua hälle rastahat lauleli, kun hän

Luonnon helmasta toi ruusuja terveyden.

Nuoren lyyrahan siell' suhisit salojen suvi-tuulet,

Aaltolo, kun uneksui, sai hänet laulamahan.

Vielä hän miehenäkin oli laps' -- oli äitiki lapsi.

Hän oli voimallinen, tok' viaton, suloinen.

Hellä hän ol' vihassaan, totisuudessaan oli hurskas.

Lemmen kyynele sai Sen himot sammumahan.

Lämpimän suutelon Sen lumi-otsalle onnetar painoi.

Nuori ja innokas, hän toimehen sai urotöit'.

Auringon verisen näki nousevan hän meren helmast,

Kun elon-kunnailla hän kunnian kruunuja sai.

Myrskyt ja lainehetkin kovin pauhaavat; sota-jyske

Suomen rannalle tuo turmioit', kuoloakin.

Ruhjautui vapaus, veri-kyynelet kastivat kuumat

Hautoja sankarien, -- -- oi, side katkesi nyt!

Itkipä Ruotsin maa sisartaan, joka rakkahaisesta

Sen sydämest' revittiin -- -- haava on viel' verinen.

Silloin Laulajallen kävi raskahaks mieli; hän otti

Lyyran ja sauvan; sai jäähyväiset kotomaa.

Lohduttamaan surevaa Svea-maat', meren poikki hän kulki;

Laaksojen laulelevain suojassa sai kodon taas.

Lapsuudestani asti ma riemulla muistelen vielä

Kumlan paimentolaa, kauneuden kotomaat'.

Seisoi viel' lakealla, mi tähkien kultia kantaa,

Temppeli juhlallinen, kuin runo taivahinen.

Mutta sen vieressä oil eidyllio helmassa laaksoin.

Laulu ja kauneus siell' leikitsi kukkien kanss'.

Lastensa keskellä siell' eli kauan hän. Patriarkka;

Viljalta loi älyllään kultia, kylveli niit'.

Vihdoin temppeli, tuo ijäkäs sekä korkea kaatui;

Uusipa tehtihin taas, -- sitte ei viihtynyt hän.

Matkasi kauas nyt perimmäisehen Pohjahan, kussa

Sai lumikentiltä hän etsiä kuulijoitaan,

Kussapa keskellä tunturien kohisee kovat virrat,

Kussa on säilynehet nuo tavat muinahiset.

Siellä hän Ängerman-joen rannalla loi kodin uuden.

Soi hänen polvillaan lyyra ja kantelo viel'.

Siell' elon-syksynä Sen -- kuni ilman-kantelo illoin,

Vaitelivat säveleet, raukesivat säräten.

Sammuvahan elon-lamppuhun kaasivat kärsiväisesti

Lemmekkäät kädet ain' öljyä rakkauden.

Sen elo ol' rukous: sapatin pyhä-iltana loi hän

Silmänsä taivahasen, kuiskasi Amen ja kuol'.

Rauha Sen mullalle! Jos ei enkelit haudalla itke,

Onpi se riemusta, kun hänki nyt enkeli on.

Runoja..

(Alkuperäisiä.)

J.L. Runebergin muisto.

(Ennen painettu Joukahaiseen VIII).

Armas maa isien, runolaulun syntymä-seutu!

Nyt suru täyttävi sun, katkera kaipaus on.

Haikean sait sanoman: parahin sun poikasi kuoli,

Maalimast' muuttanut pois ruhtinas on runojen.

Poissa nyt Runeberg on; salihin hän tähtien riensi,

Oiva ja loistava kuin aurinko armahinen.

Kuoren tempasi maa, runohengen vei koteron se;

Saalihin sai komean Tuonela heltymätöin.

Henki nyt taivahan on, hänen kuuluisa kunnia Suomen

Rakkailla rannoilla sen aina hän mainio on.

Tääll' ei kalveta voi ylevän runoniekkamme muisto;

Ainapa myös pysyvät nuo etevät jalotyöt,

Jotka hän loi nerollansa ja joit' ihailemme me täällä:

Serbian maan säveleet, Hauta, mi Perhossa on,

"Hirvenhiihtelijät", "Nadeschda" ja pappilan "Hanna",

"Fjalarkin kuningas", "Vänrikki Stool" jopa myös

Virret hurskauden sekä viel' urohot Salaminin.

Tähtinä rakkauden kaikki ne tuikkaelee. --

Oi, sinä, Runeberg, loit älytöilläsi kunniapatsaan;

Heittävi oivana tää loistoa ympäri maan.

Kas, yli tunturien, yli vuorten harmaja-päiden

Katsovi patsas tää, nousevi pilvihinkin.

Myös koko Euroopan jalot kansat antavat hälle

Kunnian kuuluisan, mainehen kaunihimman. --

Köyhä on maa isien, sä timantteja hukkahan etsit,

Kultaki kiiltävi vain pienenä huuhtojallen.

Kuitenkin moni maa, joka rikkahat aartehet kätkee,

Onneva oisi se, jos, varrella vuosisatojen,

Laulaja nousisi sillen niin kuin Runeberg suuri;

Sill' äly oikea on kalliimpi kultoakin.

Kansasi rakkaus aina sun hautasi vartija olkoon,

Kaiho ja kiitollisuus multias kastakohon!

Laakeriseppeli, min hymyhuulin viisas Apollo

Puistossa Parnassin kietonut otsahas on,

Seppelöi maatasi niin kuni maalaamaa kuvastossa

Puittehet kultahiset, kaunihit piirielee.

Suomen maisemat oot, salot, saaret, siintävät järvet,

Rakkahat rannikotkin, synkeät myös erämaat

Maalannut, kuvaten lumouksen aartehet niissä.

Selvähän kertoelit kansamme luontehenkin.

Suomelan astuvi mies kuvaelmistas esihin niin

Suorana, valjuna kuin tääll' lumimaassa hän on.

Mutta kun leimahtaa sotaliekit, kun tykit paukkuu

Julmalla jyskeellään, sankari on joka mies.

Silloin selkenevät nuo tuimat, töykeät kasvot,

Rinta jo aaltoelee, urheus täyttävi sen.

Riemun ja uljuuden sulo-kyynel kaihtavi katseen.

Taistelu, kuolemakin eest' isänmaan jalo on.

Puolustus kotimaan, kun vaara ja turmio uhkaa,

On jalo työ tosiaan, on pyhä velvollisuus.

Tappelukentällähän ihanimpia kukkia kasvaa;

Oi! veriruusuja siell' uhkeita uljaelee.

Kuolon enkeli käy majesteetissaan yli kentän;

Sankari-rintojen hän ruusuja poimielee.

Runeberg armahinen, runotarten ystävä kallis,

Kuuluisan kuvasit ottelun sankarien.

Leikin mainehikkaan sulo-Suomesi kertoelit sie;

Sykkimähän sydämet miesten ja naisien saat,

Milloin vain lukevat runoelmias, taikka jos muutoin

Mielehen juolahtaa Vänrikin kertoelmat.

Nukkuos tyynenä nyt, sinä Pohjan laulaja-joutsen!

Kansasi kiitollisuus kaunihin palkkasi on.

Tauonnut kipus on, monivuotinen vaivasi tänne

Tuskan jäi tupihin, terveyden sinä sait.

Henkesi autuuden ilojuhlia huoleti tuolla

Tähtien tuikkivien turvissa viettävi nyt.

Kiitos on Jumalan, hänen on myös kunnia aina,

Kantelo-kultaisen että hän Suomelle loi,

Vieläpä lyyrankin ihanaisen, min lumous saa

Poistumahan povien jäät sekä niettehetkin.

Keväällä.

(Ennen painettu Joukahaiseen VIII.)

Huoleti riemuitkaa, ihanan kotomaan asujaimet;

Poikaset, neitosetkin, ikä-miehet ja harmaja-eukot

Riemun juhlia vain pitäkää nyt, laulaen kaikki!

Raivokas talvi jo on sorean, sulo-Suomeni mailta

Kauas rientänyt pois, sen valta on murtunut täällä.

Aarnio-metsien puut, petäjät sekä korkeat koivut

Päältään heittänehet humisten ovat valkean vaipan,

Nostavat pilvihin päin vihannaiset, tuuheat latvat,

Luojaa kiitellen, koko luonnon herttasta Herraa.

Nousevi haudastaan ihan uutena lempeä luonto;

Morsius-hunnullaan viherällä ja helmitetyllä

Kasvonsa kaunistaa se, ja häitään tahtovi viettää

Rannoilla Suomeni maan, Tapion sekä Vellamon luona.

Vieras, hei, ihanin kevät-kulta, sa taivahan lapsi,

Terve-tultua vain, valon enkeli Suomeni helmaan!

Suorsat, joutsenetkin, nuo hilpeät vierahat, jotka

Syksyllä liitelivät etelään päin, ketterin siivin

Kiitävät tervehtämään taas syntymä-seutuja täällä,

Joita he muistelleet, ikävöineetkin ovat aina,

Kaukana ollessaan kypressi- ja laakeri-maissa.

Niin jalo ihminenkin matalan maan korvessa täällä

Tietävi vieras vaan olevansa, ja muistavi aina

Pitkällä matkallaan koto-seutuja taivahan maassa;

Kerkein askelin hän ikävissään pyrkivi sinne.

Vihdoin päättyvikin sen matka, ja siivekäs sielu.

Valkea joutsen nyt, koto rannan varjohon istuu.

Lintuset lentelevät ilomielin taivahan alla,

Leivonen riemastuin säveleillään kiittävi Luojaa,

Pääskytkin soreat, ihanaiset kartano-vieraat,

Muistellen kotoaan pian jälleen saapuvat tänne;

Suomeni armahinen lumosit, sinä kaunotar, heidät.

Silmäsi siintävä on kuni lempeän neitosi silmä;

Oi, tuhat-järvinen maa, sinä kiiltävä seppeli Pohjan,

Kätkyt kauneuden, ihannes mun sieluni oot sie!

Taivas selkeä on, vain muutama hattara tuolla

Loittona lännessä ui, kuni joutsenien lumi-parvi.

Päivän antelias kuningas nyt kultoa kylvää

Vuorien, laaksojen päälle, ja järvien läikkyvät lahdet

Kullalle kiiltelevät, kuin kullatut kaikki ne oisi.

Oi, jos hengenkin valo nousisi Suomeni maassa,

Poistais yön kokonaan iki-Väinön kansasta kauas,

Kylväis kultoa ain', valistuksen kallista kultaa!

Vieläpä syksyinen pimeys monen valtavi täällä,

Vielä on kuolon jäät sekä nietokset sydämissä.

Onnea tuo valistus; sepä vahvana suomalaisuuden

Kilpenä ain' yhä ois, katoais ei kansamme koskaan.

Suomeni, köyhä sä oot, sun kansasi joukko on pieni,

Mutta jos tehtäväs teet, pyhät tehtäväs toimitat aina,

Melkoiseks enenet, jopa mainehen kruunuja kannat.

Maasi on kukkiva aina, sun kielesi oiva ja kaunis

Vihdoin voittava on yli-vallan syntyinä-maassa!

Silloin kielesi soi, kuni mahtava kantelo Väinön,

Riemuten voitostaan, yli järvien, rantojen, laaksoin,

Vuorten, metsienkin, ja sun lapsesi tähkiä tieteen

Huoleti noukkivat, kun avarat sekä viljavat pellot

Viisauden avatut yli ympäri maan ovat heille. --

Taivahan valtias, oi, suo Suomelle päiviä onnen!

Varjele maa isien, sen lait, pyhä uskonto myöskin.

Armas silmäsi luo, sinä laupias taivahan taatto

Väinön kansahan täällä, ja siunaa lastemme lapset.

Tappelu Demmin'illä.

Uljaine urhoineen oli Kustavi Aadolfi suuri

Maastaan matkustanut, meren aaltoja kyntäen, Saksaan.

Turvaten vaan Jumalaan sekä oikeahan asiaansa,

Rohjennut oli hän, tuo pohjan sankari hurskas,

Ryhtyä taisteluhun väkevää Itävaltoa vastaan,

Keisarin valtikkaa sekä paavin liittoa vastaan,

Kansat päästääkseen oman-tunnon vangituksesta,

Jolla katolinen kirkko ja valtion rautainen koura

Uskonto-innossaan sokeassa heit' polkea pyysi.

Ylpeä keisari, min soturit oli tottunehet jo

Voiton-lauluillaan Euroopan täyttämähän, ja

Min sotapäällikkö, tuo ijäkäs sekä yrmikäs Tilly,

Saanut hiljakkoin oli suuren, loistavan voiton

Tanskan-maan kuninkaast', piti turhina hankkehet Ruotsin,

Vieläpä linnassaan ivaten hän Wienissä lausui:

Kylläpä maar' sulattaa etelässä se paahtava päivä

Tuon lumi-ruhtinahan, min pohjola viskasi tänne.

Haastelivat samaten vihollisten leirissä muutkin.

Mutta ei ollutkaan, kuten arveltiin, tämä Ruotsin

Kuuluisin kuningas lumi-höytälehistä ja jäästä.

Sen tuli tuntemahan pian mahtava keisarin valta,

Röyhkeä Ferdinand itse, katolinen kirkko ja paavi.

Kaikki he pelkäsivät, kun Kustavi Aadolfi riensi

Voitollisin sotavoimin pohjaisen läpi Saksan,

Valloitti linnoja, kaupunkiloita ja lemmellä voitti

Kansojen rakkauden sekä myös monen ruhtinahankin.

Saapunut nyt väkineen kuningas oli Pommerin maahan.

Demmin'in kaupungin etehen sijoittuupi hän siellä,

Mielien valloittaa tämän pienen, tärkeän paikan.

Mut sitä suojelemassa on keisarin päällikkö Conti.

Seisovi hän sotilainensa leirissä linnoitetussa.

Ratsastaa kuningas varahin ulos aamulla kerran,

Voidakseen lähempää vihollis-varustuksia nähdä.

Seitsemänkymmentä Suomen ratsasmiestä hän tälle

Retkelle kanssaan vei, koeteltuja urhoja kaikki.

Kustavi Aadolfin sotajoukossa palveli silloin

Muuan Italian mies; nimi pettäjän tuon oli Ponti.

Ratsastuksesta hän oli tiedon saanut, ja kohta

Contin leirihin lähti ja antoi hankkehen ilmi.

Ratsasmiehiä nyt ison joukon määräsi Conti,

Väijymähän kuningasta sen onsilon vieressä, jonka

Kautta hän aikoi ratsastaa sekä ottamahan myös

Vangiksi oivan tuon otuksen, mi ei vaarasta tiennyt;

Mutta Italialaiset ei toki ampua saisi,

Ett'ei Ruotsalaisten sotaleirihin kuuluisi pauke. --

Kun kuningas väkineen solakkoon oli ehtinyt, kohta

Ryntäisee esihin vihollisten joukkoja, niinkuin

Rauhaisaan hepo-laumahan syöksähtää susi-parvi,

Kätköistään samoten, vihurin tavoin äkkiä aivan.

Ulvoen raivossaan, nämä nälkäiset pedot, julmat,

Kun näkevät rehevän ori-lauman juoksevan hiljaa

Metsän polkua, het' sen käyvät kimppuhun kaikki.

Nousevi paikalla nyt verinen sekä hirveä melske.

Taistelu-vimmassaan kokevat sudet raatelevaiset

Iskeä herttaisten hepo-parkojen kurkkuhun hampaat.

Puolensa tok' pitävät nämä niinkuin sankarit uljaat.

Hirnuvat raivokkaina ja potkivat ympärillensä.

Raudoitetut kaviot, petohon kun sattuvat, kauas

Paiskaavat poloisen ja se vinkuen henkensä heittää.

Mut monikin hevoinen veressään korisee kamaralla.

Metsän helmoihin, ulisten, petojen koko lauma

Väistyvi vihdoinkin, pahanpäiväiseks kurikoitu.

Kustavi Aadolfin sekä myös hänen vartiostonsa

Kimppuhun hyökkäsivät näin Contin Italialaiset.

Tulvaillen joka puolelta, saarsivat ratsastajat he,

Että yks ainoakaan pakohon ei pääsisi sieltä.

Tässäpä suomalaiset soturit taas uljauttansa

Näyttivät kuuluisaa, kuten ennenkin useasti.

Niin tiheään kuni suinkin he ympäröivät kuningastaan,

Pyytäen puolustaa sen kallista henkeä aina

Kuolohon kalpeahan, verituiskujen tuimien alla.

Hurjana tappeli nyt joka mies urovoimalla, niinkuin

Leijona Nubian maan; yks taisteli kymmentä vastaan.

Kauhea ahdistus solatiellä yht'äkkiä syntyi.

Ratsasmiehet ja myös hevosetkin toistansa toinen

Tuimina tunkivat, ei toki ykskään väistynyt syrjään.

Suur' etu pyssyistään oli ensinnä Suomalaisilla,

Kun vihollisten joukko ei ampunut, kieltoa muistain.

Mutta Italialaiset, luonteeltaan kovin kiivaat,

Suuttuivat pian, kiipesivät ylös vuorien päälle.

Sieltä he ampuivat. Rivi Suomalaisten vähitellen

Alkoi harvenemaan. Veriruusuja ruskeita puhkes'

Rinnoista sankarien; rivien läpi ankara tuoni,

Heiluttain vikatettaan, yllänsä mantteli musta,

Asteli kolkkona, sai elo-saalihin viljavan, kauniin.

Sankari herttainen, jalo ruhtinas karskina vielä

Taisteli harvenneen sotavartion keskellä tiellä.

Kuolijaks ammuttiin hevonen hänen aitansa viimein,

Muuan Italialainen ratsasmies hänet kanssaan

Tempasi, viedäkseen hänet vankina päällikön luokse,

Eikä yks ainoakaan noista harvoista Suomalaisista,

Jotkapa viel' elivät, kuningastaan taitanut auttaa

Suuressa ahtaudessa. Jo koittavi tok' avun hetki.

Ennenkuin kuningas sotilaineen retkelle tälle

Antautui, oli hän hevosmiehiä melkeän määrän

Käskenyt seuraamaan häntä ratsas-matkalla kaukaa.

Ampumisen olivat nämä kuulleet; kohta he täyttä

Laukkaa karkasivat, tulivat kuni leimaus lentäin

Ratsuilla vaahtoisilla, ja tuuliais-myrskynä aivan

Hurjina hyökkäsivät vihollisten kimppuhun kilvan.

Häiriöhön tuli het' sotajoukko Italialainen,

Turvautui pakohon; toki paljon vankia saatiin.

Sykkivin rinnoin nyt sekä riemusta säihkyvin silmin

Ruotsin voittoisat urot kiersivät ruhtinahansa.

Mut satumainen tää pelastus oli ostettu kalliin.

Miehissä melkeittäin oli kaatunehet solakossa

Suomalaiset soturit. Mikä henkihin heist' oli jäänyt

Haavoitettuna ol'. Jalomielinen Kustavi Aadolf

Heltyi itkemähän, kun katseli uljaita näitä,

Jotk' olivat hänen eestään henkensä alttihiks panneet.

"Kuin monen oivallisen urotyön", sanoi hän, "olis vielä

Tehneet sankarit nuo, jos vaan varomatta en oisi

Saattanut kuolemahan kovin aikaiseen minä heitä".

Lehdillä historian on ottelu Demmin'in luona,

Varrella vuossatojen, tapaus, joka heittävi aina

Kunnian kuuluisan säde-virtoja armahisille

Suomelan seuduillen sekä myös asujaimille niiden

Kunnailla kultaisilla ja laaksoissa laulelevissa.

Uskolliset urohot, jotk' kaukana outojen maiden

Kentillä, velvollisuutenne täyttäen, annoitte alttiiks

Voimanne kalliimmat, verivirtanne kuumat ja myöskin

Henkenne herttaisen, teit' muistavi siunaten Suomi,

Silmässä uljauden jalo kyynel, rinnassa riemu.

Kultani kunnia.

Niinkuni kyyhkyinen havumetsän kätkössä yksin

Kaipavi, vaikeroiten, kuollutta kumppaniaan,

Min oli temmannut hänen rinnaltaan pika-luoti,

Rakkaudesta kun hän lauleli onnellinen,

Niinhän rauhaisain tuvan-haltijain turvissa täällä

Onneni päiviä mie ainian muistelen myös,

Muistelen kaipauksella ja kyynel-vieruna vielä

Tuonen turmelemaa kultastain komeaa.

Kaunoinen oli hän, ilokas sekä lempeä myöskin;

Huimasi sieluni siis tenhetär taivahinen.

Sen puna-posket hienoiset olivat ihatarten

Onnellinen kotomaa, jossa he viihtyivät.

Kuin lumi Hermon'in huipulla loisteli kultani otsa;

Sen soma suu suloinen kuin ruso-ruusunen oil.

Kutriset, kultaiset kuni lännen lienteät pilvet

Otsalla auringon, päätä sen kruunasivat.

Silmät sen siniset olivat kuten taivahan kansi,

Tai kuni lähteiden aaltolo armahinen.

Hallitus-istuimen oli rakkaus sen sydämessä

Voittanut itselleen, voittanut valtikankin.

Sieltäpä tuo kuningas jalomielinen, anteliaskin

Onnen ja siunauksen kultia kylveli ain'.

Joukossa kuolevien sepä miekkoinen, mikä täällä

Immen saa ihanan, lempeän lemmitykseen.

Oi, mikä onni se on, mikä taivahan liekkuma-vimma,

Sulkea armahinen sykkivähän sylihin,

Latkia autuuden sirovaa sima-viiniä, jonka

Helmet vain heruvat rakkauden rypäleist'.

On tosiaan ihanaa, kera lemmityn ystävän rientää

Polkuja tään elämän; ei tule tie tukalaks.

Milloin kiivetä saa ylös tunturi-rinteitä, milloin

Notkojen viehättäväin tarhoissa tanssia taas.

Milloin kulkevi tie erämaiden halki ja milloin

Nurmien kukkivien helmassa kiemurtelee.

Vaikkapa vaikea on tämä matkustus useasti,

Rattoisasti se tok' lemmityn seurassa käy,

Käypi, kun kiihoittaa, ilahuttaa toistansa toinen,

Turvauten Jumalaan, onnemme lähtehesen.

Pois meni kultani aikasin, pois tomu-maasta hän riensi.

Maa jalon lainansa vei, henki men' tähtelähän.

Vaitele, laulaja, vain, kuten lahden läikkyvä laine

Syksyllä vaikertelee, sortuen kalliohon!

Huokaa huolias niin kuin eksynyt tuuli, mi hiljaa

Viidakon kellastuneen latvoissa tuutielee.

Illan tyyneydessä sä käyskele haudalle, uhraa

Kultasi kummulla siell' kukka ja kyynelekin.

Riemaha pilvessä, sie minun enkelin'! On tomu kauas

Lentimistäs paennut; oi, nepä kiiltävät nyt!

Niin kuni perhoinen, joka murtanut on koteronsa,

Heikalehtaa kisaten, lentävi päivähän päin,

Nousit myös sinäkin, sulo-lintuni, maan somerosta;

Rientelit riemuellen taivahiseen talohon.

Oi, ovat autuahat, ani autuahat, jotka täällä

Laaksoissa maan matalan voittaen taistelivat!

Siion'in kaupungin iki-vieraina kantavat päässään

Kunnia-kruunuja nyt nuo sotilaat Jumalan,

Soittavat kanteleitaan lumi-sormin ja, kirkkaina kiiltäin,

Juuressa istuimen laulelevat iloiten.

Luonnon temppelissä.

Seppelit hiuksissaan, kesä morsiusvaatteissa hohtaa.

Aurinko herttainen, maa-ilmojen valtias uljas,

Vaunuissaan ajelee pika-varsoillaan komeoilla

Hattaroiden yläpuolella, siintävän taivahan alla,

Katsahtaa hymyten sulo-Herthaa, morsiotansa,

Hehkuen lemmessään hänellen myös suikkavi suuta.

Sen ovat suukkoiset tulisemmat viiniä Lesbon,

Sen ovat kaunoiset nuo tuuheat, kultaiset kutrit,

Jotka sen hartiollen alas aaltoavat, hyväellen.

Armahisen kesäkuun lumo-iltana, seuduilla Pohjan,

Astuvi maamies nyt majastaan, joka nousevi tuolla

Töyrällä juhlaisten petäjäin sekä koivujen kesken.

Tyynenä mielessään kuni järven kiiluva kalvo,

Katsella mielivi hän, miten kasvanehet ovat maansa,

Niityt ruohoiset sekä viljavat vainiot, jotka

Kartanon ympäröivät, lemuten, sulo-vihreydellään.

Tienoon laulelevan nykyisin on kastanut taivas,

Kyllältä kylvellyt tavarastostaan sitä lahjaa,

Jostapa elpyvät taas kukat, kuihtunehet elo-kasvit.

Seisovat nää hymyten, vesi-helmiä kantaen, jotka

Kirkkaina kiiltelevät, noruen yhä kasvuista maahan.

Raskahat roikkaukset kumohon tosin kaatanehet on

Miehenmittaisen, rehevän rukihin, joka kasvoi

Pellolla hyökyillen, kuten lahden läikkyvät laineet.

Ehkäpä ilman haltia sallivi koht' rajutuulen

Lentää vankeudesta ja kiitää valtavin siivin

Ympäri tienoiden, ylös nostaen taivasta kohti

Sarkojen herttaisen, helivän rukihin, joka surren,

Silmissä kyynelehet, ihan maahan painunut onpi.

Maamies! vastaisuutta nyt ei sovi sun epäellä.

Katsehes taivohon luo, rukoellen siunaust' sieltä!

Toivosi kukkikohon kuten nurmen kukkaset tuolla.

Turvau vaan Jumalaan, ole rehti ja vilpitöin aina.

Hän joka silloinkin sinut holhosi, kun oli kallis

Aika, kun nuo kamalat tuho-vierahat, nälkä ja rutto

Kiersivät ympäri maan, ja kun tuonelan ruhtinas tuima

Välkyttäen vikatettaan, runsaita viljoja niitti

Pohjolan tunturi-rinteiltä Vuoksen rannoille saakka,

Hän, kuten ennenkin, sua lemmellä muistava onpi.

Oi, suloinen suvi on, tämä kaunis hääruno Pohjan. --

On kuni juhlainen, pyhä temppeli nyt koko luonto.

Suuri on temppeli tää; sen tornin huippua silmä

Ei näe, sillä se pistävi taivasta korkeammalle.

Katto sen kaareva on, sininen, majesteetillinen myös;

Taivahan taituri on kuvannut sen pensselillänsä.

Tähtölän kultaisen, ihanaisen hän pani holviin.

Syys kun valtavi maan, pimeys kun synkeä uhkaa,

Silloin loistelevat tulisoitot taivahan niinkuin

Kynttiläkruunujen kristalli keisarilinnassa, kun on

Kruunausjuhlan ilta ja on hovi vieraita täynnä.

Laattiakin vipajaa paremmin, kuin temppelin, jonka

Ihminen saa raketuksi, jos kohta hän taituri onkin.

On komeampi sen vaippa, kuin kaunihin kankurin kangas.

Tää teos Mestarin on, iki-viisauden jalo aate.

Hauta.

Sauvasi murtuu,

Päättyvät sun päiväs;

Multihin muutat,

Matkamiesi maailman!

Tuonela tuima

Suojihinsa sulkee

Raajasi raukat.

Oi, jospa oisi

Mielessäsi aina

Viimeinen matkas!

Tehtäväsi täytä,

Rehtinä riennä;

Palkkasi on palmu

Rannalla rauhan.

Ehkäpä täällä

Kyyneleitä kylvät,

Murheita maistat.

Tuikkivien tähtein

Turvissa tuolla

Kyynelesi kuivuu,

Riemu on runsas.

Taittunut kukka,

(Mukailema.)

Kolm' veikkoa, matkalla ollessaan,

Oil kerran saapunut ravintolaan.

"Onk', rouvani, oltta ja viiniäkin?

Ja missä on tyttönne, hienoisin?"

"Kyll' oltta ja viiniä oivaa on;

Vei tyttöni tuoni se tunteeton".

Ja kun he nyt astuvat kammiohon,

Kas, mustassa arkussa neitinen on.

Yks' veljistä peittehen tempaisee,

Hän silmävi häntä ja huokailee:

"Jos hengissä oisit, sa herttainen,

Täst' hetkestä oisitpa kultaisen'".

Pan' toinen paarille peittehen het',

Ja helminä kiilsi sen kyynelehet:

"Voi, että sä tok' oot kylmänä nyt!

Mont' vuotta ma oon sua lempinyt".

Mut kolmas nostipa jälleen sen,

Ja suuteli huulia neitokaisen:

"Ma oon sua lempinyt, armahinen!

Oi, oot ijän-kaiken sa morsiamen'!"

Kuoleman kynnyksiltä.