Vuos'sadan lapsuudessa, kun hämmästyneen yli mailman
Lens' vapaus, kumoten kruunut ja alttaritkin,
Kun oli mielissä vain satumaisia sankaritöitä,
Auran rannalla nous' laulaja, nuorukainen.
Aikansa tunsi hän, mut hänellen ei mielehen ollut
Ihmisten metelit, turmio-työt veriset.
Toisin mieltynyt hän oli: niin hän lyyrahan tarttui,
Näppäsi kieliä kuin kaino ja lempivä neit'.
Taistelujen tohinan läpi tok' säveleet nämä tunki,
Tulkiten kuolevien riemuja, tuskiakin.
Niinkuin enkelien oli vieno se laulu ja puhdas;
Tunki se sieluihin kuin suvinen sade juur'.
Sen runo luontainen sapatin sätehist' oli tehty;
Uskon ja rakkauden kyynele kiilteli siit'.
"Ihmisen kasvot" nyt, ruso-aamun kirkkaudessa
Pilvehen katselivat, naurelivat ihanat.
Pohjan eidylli, "ilt' Lapin maassa", kuin yöllinen päivä
Pohjolan tunturillen loistehen loi lumovan.
Ei sydän oo haluaan niin vienona laulanut koskaan,
Lempi ei koskaan niin kainona toivoellut.
Joskus hän tuliseen runohon pani vihmoa viinin,
Vimmassaan tyven kuin tietäjä Kreikan maan.
Hällä se huumaus oil, joka lähtevi viel' jumaloista.
Heben tultapa vain viinirypäleistä hän joi.
Poika jos joi lasiaan iloiten, hyväksyi sitä Impi.
Tuntojen vimma se oil, rakkauden ilo vain.
Joskus tuonelahan meni hän sekä sai elämään taas
Urhojen loistavat työt, hurskauden isien.
Seisoihan sotilas sini-Saimaan aaltojen luona,
Itkien urhoa, min rinta jo sortunut on.
Kaarlon harmajapää sotamies levännyt jo on kauan;
Laulaja, myös väsynyt, hautahan vaipunut on.
Laulun ja kunnian päivä on päättynyt: laskeva päivyt
Heittävi surren vaan hautojen pääll' valoaan.