Ul'ko se syksyn tuuli, mi itkien metsässä liikkui?
Ol'ko se pohjainen, tietävä syksyä vain?
Vaiti! se vaiteli kuin olis huo'annut emo-luonto,
Huo'annut povestaan, surren ja lempienkin.
Pohjola pilvehen käy; kas, pohjan-tähti jo sammuu;
Murheissaan otavan rattahat vieriävät.
Lehdot kuuntelevat, surumielin kiikkuvat latvat;
Kukkasenkin kupuhun nousevat viljavat veet.
Oi! oli syys, joka tul', toi pohjasta kuoleman tiedon.
Järvi ja virta ja maa itkevät laulajataan.
Hongat ja ruusutkin ihanuutensa tunsivat vasta,
Kun runoelmissa sen katselivat kuviaan.
Käskystä tietäjän tään pani ihmeno päästetyn luonnon,
Kaunoiseks kuvatun, sykkivähän sylihin.
Nyt hän poissa jo on, runo-henki on muuttanut täältä;
Lyyrää itketähän, murtunut on se, ei soi.
Oi! tuli syys hänen syntymä-maalleen, kylmeni päivä,
Kuihtuvi kaunistus metsien, niittyjenkin.
Ei kevät-auringolta hän silmänsä sulkenut; hältä
Jää-hyväisen kesä sai, syys hänen hautansa loi.
Talvi sen päälle koht' lumipeittehen laskevi, puhtaan
Kuin hän its', kepeän kuin uni autuahan.
Vaitele, syksyn tuuli! Kun pohjolahan menet toiste,
Lauluni seppele vie haudalle harmajapään.
Siellä se kuihtukohon, tai taivahan itkua juokoon
Illan tyyneydess', Laulajan multien pääll'.