Oi, sydän! Kuolevien tomu-luomien joukoss' ei yks'kään --
Tiedänpä sen tosiaan -- vaihtele niin kuni sie.
Milloin sortunut oot sekä ääneti kallioin kesken,
Milloin liehuvi sun lippusi pilvessä taas.
Milloin peilinä sie säde-loistoa taivahan taitat,
Milloin talletat taas, hiilenä, helvetin tult'.
Oi, mihin sie tulet? Pohjolan kalpeahan kevätpäivään.
Siellä, kun päiv' hymyää, pilvi jo itkua luo.
Enkö jo turmion reunalla seisonut? Eessäni kuilu,
Kantava kuoloa vain, -- yö oli ympärilläin.
Enkö mä seiso taas vihannaisilla kunnailla toivon?
Maaliman loistavan nään rauhassa rakkauden.
Hakkaus on ijäinen; sen valtoa tuoni ei murra.
Rakkauden tuli saa kirkastumaan sydämen.
Mutta mi taivahan on, sitä säästävi tuo pyhä liekki,
Sen koeteltuna tuo taas povehen inuvaan.
Haavapa nyt paranee; tuli sen kovemmin sit' ei polta,
Jos elo paistavi vain, vienona kuin kevät-päiv'.
Niin oli lempeni myös; epätoivolla tunsin ma liekin
Riehuvan rinnassani, mun poroks polttelevan,
Kunnes syntyvän mie himojen, huvien sekä tuskan
Raunioist' näin elämän, puhdistuneen, totisen.
En sure ennää nyt. Mikä kuoli, se tuonelan olkoon;
Mutta, mi on elävää, sen omistan elävän'.
En enempää halua; opin luopumust' rakkaudelta.
Kaikesta luopua voin; lempi mun rikkahaks sai.
Lapseksi muutun taas; pesän vihdoin löytävän toivoo
Metsässä sieluni, tuo kyyhky, mi harhaelee.
Jää minun luokseni, kärsivä sielu! ma tuskasi tunnen.
Oi, pysy tääll', sulo-laps'! Leikkisi on viaton.
Vaikk' useastikin panin huolien ketjuhun renkaan,
Riemunki seppelihin kukkani oon sitonut.
Taivas! kun rukoilin salamaa, sain lempesi suukon.
Vast' sua uskoin, kun mun likistit povehes.
Lemmen Ruhtinas, oi, minä kanssasi painia tahdoin,
Mutta sa mun pelastit, lapsesi sait sylihis.
Rintani, riemastu! Ilo-ääniä luo, sinä lyyra!
Sielu, se eksynyt, on löytänyt viel' kotomaan.
Riemua juon Jumalan, kun koittavi aamu, kun ilta,
Morsian ruusuinen, vaipuvi metsälähän.
Riemua juon Jumalan, maan laaksojen helmassa kun nään
Lempeä hoideltavan rinnoissa kuolevien.
Viljan kastavi taas elämäin huvipuistoa kuivaa
Rakkaus taivahinen; Kohta se kukkiva on.
Joki.
Ui, miten leikittelee elo ihmis-kohtaloin kanssa!
Niin elo virtaelee, kuin joki vaihetellen.
Tienoilla lapsuuden hymyää kuni lähde se ensin,
Kallastaan kuvastaa, kukkaisaa, vihantaa.
Aaltolo sen solisee kisaten kodin lehtojen helmass',
Raikas ja unhottunut, haltiain tuntema vaan.
Helmassaan, uneten, sepä taivahan tähtiä kantaa;
Huoleti niiden kanss' leikkivi onnellinen.
Hyppäelee esihin vähitellen se kätkyestänsä,
Voimistelee, -- joki niin kasvavi siit' välehen.
Riemulla nuoruuden jo se tanssivi, toivoa täynnä,
Virtansa halkaisee, sen toki taas kokoaa.
Milloin se miekkoisten sulo-saarien rannalla huokaa,
Milloin sen väki taas sortuvi kalliohon.
Joskus se uppoutuu utu-järvihin surren, ja joskus
Riemulla, mainehikas, syöksyvi taas merehen.
Päämäärää elämäin joki ei ikävöitse, Amanda!
Luotolot nuoruuden tuskin se jättänyt on.
Vielä se onneva on, laheat sen lainehet kaartaa
Saaren kukkivan, min sulkenut on sylihin.
Järveksi paisuvi siellä se, kuin meno päättynyt oisi.
Lempien tahtovat sen lainehet kierrellä vain.
Sen pisaroist' haluaa kuvastaa joka ainoa rantaa,
Sen joka aaltolokin kuin povi huokaelee.
Oi, sulo-saari se on! Omenoita se oivia kantaa;
Siell' suvi-tuuletkin laulelevat lemuten.
Sielläpä huokausten sini-pilvistä temppeli näyttää
Arkaadin komean, myrtillä varjostetun.
Mun elämän kevät-virtoa ain' syleilee tämä saari;
Virtani nousevi, -- koht' on yli-pääsemätön.
Silloin se huoleton on: ei laiturit sen yli yl'ty.
Sinne jos purjehtis, riehuisi lainehet sen.
Sie sulo-saareni oot, syleän sua aina, Amanda!
Temppeli loistelias on iloisen jumalan.
On valat siltana sen, raketut rukouksista patsaat;
Holvi on huokauksist': temppeli lemmen se on.
Frans Mikael Franzén 1847.