Lentele, henkeni sie, iloiten runo-ilmojen halki!
Katkaise sitehes, nouse'pa notkosta maan!
Loistavahan pukuhun pue itsesi, liitele pilviin,
Vaipuos, silmissä veet, sen Ijäisen sylihin!
Oi, mikä on elo ihmisen? Ääni, mi soi ihan yksin;
Henkien köörissä vast' merkityksensä se saa.
Taivahan valtoihin siis, sieluni, lempien turvaa;
Lemmellä kohtele myös lapsia kuolevien.
Helmasi aukaise maa-ilmalle, yhdellä haavaa
Lempivähän povehen painaos taivas ja maa.
Hurmova huumehdus, suloinen uni! Kuin patriarkka,
Voimasta rakkauden, painia kanss' Jumalan!
Missä mä löydän sen? Oi, missähän leimu on lemmen?
Sen tuli onk' povessain? Tuhkoa siellä on vaan.
Tuhkaa rakkauden tulen, sammunehen -- -- Iki-päiviks?
Sieluni haudasta soi vastaus: "oi, ijäks', oi".
Jaa, sydämein on tyhjä, on hauta, mi on hävitetty.
Sielläpä kummittelee muistojen haamuja viel'.
Aaveilus vapise! Kuka-ties ajetaan sinä kohta
Kolkosta luolastas; tyhjäksi käypi mun yö.
Taivas suo minullen iki-yössäni valkea vinkka;
Leimaus suo elämäks, taikkapa kuolemakskin!