Veisatkaa kohaten suruvirttä, te hempeät haavat!
Notkistukaa, jalavat, -- lemmityn hauta on tää!
Eikö sun latvassas suru-rastas nurkuta, haapa?
Eikö sun helmahas, haut', kyyneliään vala yö?
Kuolon varjossa täällä, Angelika, istua tahdon,
Kanssasi käännellen muistien lehtiä tääll'.
Sun joka paikassa nään; joka lehdellä, taivahan tyttö,
Yksin sun kuvas on, hienona varjona nyt.
Haamu sa puhtauden, puna-ruusuna, oi, olit kaunis,
Kaunis kuihtuessas, vieläpä kuolemassas'!
Enkeli, liiteli vaan olentos -- ei astunut maata;
Ei sitä painanehet maalliset valtimukset.
Taivahan siis elämää elit puoleksi tääll'; useasti,
Ennenkuin katosit, lentimiäs kohotit.
En näe jälkeäs maass'; matonenkin säälisi sai, et
Taittanut karvoa, et siirtänyt rahtuakaan.
Hiljaa kuin valo vaan kävelit, olit aurinko lämmin;
Lemmen liekkinä ain' sieluhun tunkeutuit.
Puhdas, kuin lumi ilmassa, sun olemuksesi viipyi;
Tuulahdus kevein nosteli sun ylös maast'.
Maaliman murheet ei paremmin toki tuntenut ykskään.
Lohdutus herttaisin virtasi sun povestas.
Lempi sun valtimossas oli, hellyydest' eli henkes'.
Kukkipa huulillas kuihtumaton rukous.
Hän toki nukkuvi, sie Ijankaikkinen, nukkuvi täällä.
Tuonela talleltaa luomasi kaunihimman,
Talleltaa ihat nuo, joit' päivät suuteli kilvan,
Joihin huokua ei tohtinut yön kamaluus.
Tuoni ei peljännyt; näki hän mun liljani laaksoss',
Kaas' veritilkan vaan lehteen loistavahan.
Kultani poskilla nyt tuli-ruusuja hehkua alkoi,
Joiss' verinen puna ol', voi, kamalan suloinen!
Vaan veri kuivettui pian; liljani kalpeni, sulki
Kuihtunehen kotelon, kuolemahan kumartui.
Kuoli kuin kantelo-ääni, kuin lännetär, kuoli kuin illan
Kultanen kuumoitus sammuvi temppelin pääll'.
Vaikene nyt valitus, vait', vaiti, hän nukkuvi tässä!
Haapa sa heltyvä, vait', -- kultani on unissaan.
Herttainen uni, sie ijäinen, pyhä tyyneys haudan,
Oi, pian jos minutkin sulkisit sun sylihis'!
Kevät-päiviä.