Vehmas-rannalla mie unien sima-vimmassa istuin
Illalla, kuunnellen laulua lainehien.
Loisteli kuu suvinen hopeaisten pilvien kesken;
Kukkivat niityt joi kuudanta hiukenevaa.
Tuuloiset tohisit, yö huokui hekkumatansa;
Pääs' sydän kahleistaan, rakkaus lauleli vain.
Tyyni mun henkeni ol', väsyneet mun rintani aallot,
Mainingit surujen, hiljenivät kokonaan.
Seutua uinahtavaa minä silmäsin uskaliaasti,
Muistelin maan elämää, voittoa, kuoloakin.
"Ei pidä", aattelin niin, "sinun, sieluni, usmassa itkun
Kauemmin venymän, -- oo luja, oo valoinen!
Käyskele haudalle, vie veres kukkaiskiehkura sinne,
Kaipion viimeinen! Sitte se jättäös taas!
Ryhdy toimihin taas, elämän huvituksihin, poimi
Kultaiset omenat, kukkaset kaunihimmat;
Voi, älä pyydäkään sinä temmata taivahan saaliin.
Mieletön, koskaan et saa sulo Angelikas".
Mietin näin, rupesin sitomaan niit' kukkia, joista
Seppeli tehtihin nyt haudalle Angelikan.
Tähden juhlallisen, joka pilvien halkeamasta
Asteli verkalleen taivahan rantoa, näin.
Oi, minun Angelikain, kuka-ties' tuon tähtilön päällä
Henkesi herttaisen kuolematoin elo on?
Ah, niin kauan kuin näen taivahan haamujen kesken
Leijuvan sun kuvas ain', rakkaudest' kudotun,
Taikkapa kun purojen porinass', tohinassakin tuulten,
Tuoksussa kukkaisten, tähtien kiiltehessäi
Vielä mä huomaitsen minun Angelikan' olemuksen,
Palvelen vaikeroiten taivahist' morsiantain'.
Mut meni pilvehen mun sulo-tähteni; kuunipa laski;
Tenhetär, karkasitkos, haamu, mi pettävä oot?
Jäkkärä-kukkaisista, mun sormeni, seppeli tehkää.
Kiirehi -- hän katos pois -- kaipion viimeinen tää.
Kuitenkin yhä viel' sidon kukkais-kimppua muiston.
Oi, sano, kultani sie! tokko sen valmihiks saan?