Sieluni, siivelles lepo suo! Sumu-itkuhun piillä.
Huolet virtana vain vuotakohot povestas!
Voivota lintuna, min pesä metsässä on hävitetty,
Huokaa kuin kahilass' tuuli, kun syys lähenee!
Toivo on pettävä tuo, jota tuutivat leijuvat pilvet,
Viileä rauha, min tuo tuuli, se on vale vain.
Mutta kun syksynä käy yli kentän ryöstö, ja myrskyt
Vinkuvat, lainehetkin sortuvat kalliohon,
Silloin, sieluni, sen saat uskoa, totta ne haastaa:
Kuoleman kieltä, mi kai tään elämän ydin on.
Oi, mitähän uneksuin, mitä toivoelin, omistinkin.
Luottaessain elämän varjohon pettävähän?
Kruunasi rauha mun yöni, mun päivä ol' voittoja täynnä,
Aamuina toivoelin, iltoina muistelin vaan.
Oi, minun Angelikain, viel' kuuletko maallisen veisun
Ääntä, mi tääll' vapisee kaukana vaivojen maass'?
Kuuletko mietona yönä, kun pilvien helmassa tuulet
Tuuditetaan unehen, huokaust' tuskien maast'?
Kuuletko rintani huokauksen, minun lyyrani äänen?
Taivaassas hymyät? Ehkä ne tuntelet viel'?
Silloin, Angelikain, pakahtuis sydämein, ja ma laulain
Voittoa, lentelisin luoksesi taivahasen.
Mutta ma hengitän viel', suren, harhailen sekä lankeen.
Ei minun Angelikain kuuntele voivotustain.
Ah, valoss' istuvi hän, juo autuitten mesijuomaa,
Enkelien säveleet sielua sen iloittaa.
Vilpeä taivasten hänen henkensä ympäri leyhkää,
Edenin tuoksujakin virtavi sen sylihin.
Rauhaa autuitten ei häiritse maaliman vaiheet;
Kimmahtaa melu täält' taivahan porttihin vain.
Ehkäpä kuitenkin joku kaino ja eksyvä muisti
Angelikan kera lens' sielujen maalimahan.
Muistatko lapsuutes, oi muistatko niinien alla
Leikkien hempeyden, riemujen kuiskauksen?
Kanssasi, oi, kisasin, sua vannoin lempiä, ennen
Kun sitä viel' käsitin, kuolemass' kuin elämäss'.
Eikö, Angelika, niin ihan taivahan tarhassa lemmi
Lauma, mi autuas on, eikö sit' lemmitä niin?
Vielä jos lapsuutes sulo unta sa taivossa muistat,
Oi, rukoellos eest' sieluni, Angelikain!