Lausu; sie sulo tuuli, mi tanssien käyt yli kentän,
Näitkö sä liljani, oi, näitkö sä ruusuni mun?
Lausu'pas puronen, min aaltolo viidassa välkkyy,
Näitkö mun lempeni, oi, näitkö sä morsiamein?
Kyyneliset kukat, ehkäpä saitte te suudella jalkaa
Enkelin karkelevan -- kuolkate onnelliset!
Hattara herttainen, joka liukenet kullassa lännen,
Oi, sinäkös hänen veit hellästi taivahasen?
Laulaja, vaitele vain! ei kuuntele ääntäsi ykskään;
Rinta sa, huokaellos! -- ei sua kuunnella, ei!
Tuiki on tuntematoin suru synkkä, min mahtavan juuren
Kätkevi sielujen yö; vertapa tää suru juo.
Ei toki sielua oo, mi ei riemujen kirkasta pyörää
Vieritä kärsimysten akselin ympäri tääll'.
Ihmisen on sydän kippeä, syystä se mullassa huokaa;
Taivolle arka se on, arka ja tok paranee.
Maan huvihin hepakkaan en vaiheta kyynelet, joita
Hiljaa vuodatan, kun pitkä on muistojen yö,
Hiljaa vuodatan, kun nuo siintävät nään avaruudet,
Kussa mun toivoni on, kussa on Angelikain.
Oi, useasti tok' sydämein oli murtua melkein!
Maan tomuhun ihanat muistini painavat mun,
Sillä mun lemmelläin kevät ol', sydämelläni ruusu.
Myrskypä vei kevähän, tuoni mun ruusuni söi.