SISÄLLYS:

Rippilapset. (E. Tegnér)

Runoja. (C.J. Stagnelius)

Wladimir Suuri.

Elegia 6.

Linnut

Syksy.

Elegia 20.

Runoja. (F. Schiller)

Kylväjä.

Odysseus.

Juhaniitti-ritari.

Pompeji ja Herkulaneum.

Zeus Herkuleelle.

Muinais-teokset pohjois-matkaajalle.

Kohdallansa pysyy.

Teofanis.

Avain.

Viisaus ja mielellisyys.

Tähtitieteellisiä kirjoja.

Minun uskoni.

Genius nurin-päin käännetyllä soitsulla.

Naisen avu.

Ihanin ilmestys.

Toivo ja täyttämys.

Yhteinen kohtalo.

Kertoma-heksametri.

Oisitko.

Pietarin kirkko.

Saksalainen live-näytelmä.

Tiede.

Kant ja hänen selittäjänsä.

Runoja. (B.E. Malmström)

Angelika.

Kevät-päiviä.

Joki.

Frans Mikael Franzén 1847.

Runoja. (Alkuperäisiä).

J.L. Runeberg'in muisto.

Keväällä.

Tappelu Demmin'iltä.

Kultani kunnia.

Luonnon temppelissä.

Hauta.

Taittunut kukka.

Kuoleman kynnyksiltä.

Rippilapset.

(E. Tegnér.)

Helluntai, ihastuksen päiv', oli. Maa-kylän kirkko,

Valkea, aamuisess' valossaan oli. Tornilla, kussa

Kukko metallinen on, sätehet kevät-päivyen loisti

Niinkuin apostolillen tuli-kielet kiilteli muinoin.

Taivas siintävä on, hatussaan kevät ruusuja kantain

On pyhä-vaatteissaan, jopa rauhaa, riemua huokui

Tuuli ja myös purokin. Kukat kuiskasivat, puna-huulet,

Rauhan-tervehystään; ilo-mielin lintuset metsän

Oksilla laulelivat, ihanasti kiittäen Luojaa.

Kalmisto, laastuna nyt, oli puhdas. Porttiki vanha

Kaunis, lehtevä ol'; kukin rautainen risti nyt kantoi

Seppelen tuorehen, min sitonut oli rakkaus äsken.

Tiiman-patsaskin, joka kummulla kuolleiden kesken

Ainaki on sata vuotta jo seisonut, kukkia kantoi.

Niinkuin harmaja-pää, kylän ennus-pappi, jot' lapset,

Lapsien lapsetkin sen syntymäpäivänä kruunaa,

Seisoi tietäjä siell' ijäkkäänä, ja mykkänä näytti

Sormella rautaisell' kivitaulua, mittasi aikaa,

Tyynenä kun ijäisyys nukahtaa hänen ympärillänsä.

Kaunistettuna myös sisä-puolelta kirkko on, sillä

Nuoriso, vanhempain sekä taivahan toivo ja lempi,

Alttari-juuressa nyt oli uusiva kastellen liiton.

Pesty ja siivottu siis joka nurkka on, poistettu tuoksu

Seinistä, holvistakin, somien myös penkkien päältä.

Kukkais-tarhana on koko temppeli; johti se mieleen

Leht'-majan juhlaa juur'. Jopa kasvoi muurilla lehto

Aatelikilvestäkin, ja se tamminen saarnajatuoli

Kerran viel' vihoittaa, kuni muinoin Aaronin sauva.

Sielläpä raamattu on ihan lehtien alla, ja kaula

Hopea-kyyhkyisen koristettuna on vilukoilla.

Kuorissa seppeli suur' kävi ympäri taulua, jonka

Hörberg maalannut on; kuten aurinko pilvistä silmää,

Lehdosta katselivat kiharaiset enkeli-kasvot.

Messinkikruunuki nyt, ihan kirkas, holvissa hohti.

Piipuissa kynttilöiden asemesta nyt liljoja nähtiin.

Kellojen ääni jo on helähdellyt; vuorien, laaksoin

Laumat kuuntelemaan oli tulleet oppia oivaa.

Kuuleppas! kumisee yht'-äkkiä urkujen äänet,

Haastavat taivahan kieltä ja liitelevät kuni henget.

Niinkuin Elias, kun levätin hän pilvestä heitti,

Tempasi sieluki pois tomuvaipan, ja veisasi kansa

Het' sopusointuisest' ihanan, iki-mainion virren

Wallin'in tekemän, tuon Pohjan Taavetin-harpun,

Nuotilla herttaisella, min Luther laati, ja veisun

Siivillä taivoa kohti nyt lens' joka sielu, ja kasvot

Loisteli ihmisten, kuni Thabori-vuorella Herran.

Kas, tuli temppelihin nyt lauman arvoisa paimen.

Hän oli kaikillen isä, niinpä hän kutsuttiinkin.

Kristityn vilpittömyys soristus oli harmaja-päisen.

Hän oli armahinen; kuin taivahan enkeli kulki,

Laumojen keskellä hän, totisuuskin miettivä nähtiin

Otsoa kirkastavan, kuni hautojen sammalta päivyt.

Kuin runo-innossaan (ruso illan, mi kalvettuneena

Sielussa haamoittaa viel' muistona luomisen päivän)

Taituri, taivasten sulo-kulta, Johannesta maalaa

Patmossa silmääväks' päin pilvihin, harmaja-pääksi,

Niin oli vanhus tää, niin silmät ja hopea-tukka.

Nousivat seisomahan numeroituissa penkeissä kaikki.

Ah, kuinka herttaisest' ikä-mies joka puolelle katsoi!

Viittasi terveisiään sekä rauhaa, käyskeli kuoriin.

Kaunis ja juhlallinen oli kirkon-palvelus sitten;

Virsiä veisattiin, rukoeltiin, saarnasi vanhus.

Virtasi sen sydämest' monikin sana kansahan, niinkuin

Koittehen kaste ja niinkuin korvessa taivahan manna.

Kaikki kun päätetty ol', esihin meni kuorihin paimen,

Nuoriso jäljissään. Pojat oikeallen asetettiin,

Vartaloltaan solakat, puna-posket, kiehkura-päätkin.

Lemmen kukkaiset, siveät sekä puhtahat neidot,

Poskilla aamun koi, vasemmalle puolelle astui,

Ristissä sormin vaan alas laattiahan yhä katsoin.

Alkoi nyt luetus: kysymyksiä lapsille tehtiin.

Ensin vastasivat soperoisella äänellä lapset,

Vaan ukon katsahdus pian rohkaisi heitä, ja tiedot

Taivahan juoksivat kuin puron aaltolot huulista lasten.

Aina kun vastattiin ja kun mainittiin nimi Jesus,

Poikaset notkistivat heti päätään, niiasi immet.

Paimen herttainen, valo-enkeli nuorison kesken,

Lapsillen selittää lyhyeen Jumalan pyhät neuvot,

Tarkkahan, kumminkin ihan selvään; kaikki se korkein

On opiss', veisussakin heleää, tajuaa sitä lapsi.

Niinkuin elpyvi, kun kevät koittavi, kukkasen poimi,

Lehdet puhkeavat vähitellen, ja paahtava päivä

Kultavi, purpuroitsee nämä, kunnes kukkanen kypsi

Tuoksuavan kuvun aukaisee sekä tuutivi tuuless',

Täälläki kehkeni niin yhä lasten sielusta ristin

Kaita ja kallis tie. Isät, äidit taampana kaikki

Seisovat, silmissä veet, ihastuin, kun nuoriso taisi.

Vanhus asteli nyt ylös alttari-piirihin; silloin

Muuttunut kerrassaan oli armas sielujen paimen.

Ankara hän oli niin kuin Herran propheta, niinkuin

Tuoni ja tuomiokin, Jumalan edusmiehenä täällä.

Katseli hän sydämeen, lävistäin kuni miekalla mielet.

Ääni sen kuului niin kuin kaukaa ukkosen jyske.

Äkkiä muuttunut näin, kysyen hän haasteli siellä:

"Usko on tää isien, jot' apostolit saarnasi muinoin;

Täähän usko se on, kuhun kastin teitä, kun äidin

Rinnalla riipuitte viel', liki tienoilla taivahan porttein.

Silloin kanteli teit' sylissään, nukahtaissanne, kirkko.

Oottepa nyt heränneet, alas taivahan valkeus virtaa.

Kynnyksellä se nuoruuden tänäpäivänä teidät

Laskevi tutkimahan, valikoitsemahan vapahasti.

Ei ole pakkoa, ei, kysytään vain uskoa varmaa.

Tutkinto-hetki on tää, elämän se on tärkeä käänne,

Siemen vastaisuuden; lentävi muuttamatoinna

Huulista nyt sananen. Ajatelkaa vastaustanne!

Älkää pyytäkökään kavaluudella paimenta pettää;

Tarkka sen silmäys on, kirous on palkkana valheen.

Älkää tie elämän valehdellen alkako; teitä

Kuulevat vanhemmat, suku, veljekset, sisarekset.

Kaikki, mi teillen on maa-ilmassa rakkainta, seisoo

Eessänne kuuntelemassa, ja korkein tuomari teitä

Silmävi auringosta ja vieressä seisova enkel'

Taivahan tauluihin pyhän tunnustuksenne piirtää.

Maaliman Luojahan siis, Isähän, onko uskoa teillä,

Poikaan, Kristukseen, samaten sekä Henkehen heidän?

Tehkää nyt lupaus (lupaus pyhä!) lempiä Herraa

Kuin koko maat' enemmän, kuten veljeä myös lähimmäistä.

Tehkäte nyt lupaus elämällänne uskoa lemmen

Vahvistaa, unohtaa viat muiden, kärsiä toivoss',

Kohtalo viel' mikä lienevi teille, ja peljätä Herraa.

Ihmisten, Jumalan edess' teettekö tään lupauksen?"

Selvään jaahasivat heti poikaset, neitiset myöskin

Myönsivät kuiskuttain. Nyt paimenen otsalta haihtui

Ukkosen pilvi, ja taas hän haasteli leppeä niinkuin

Illan tuuloinen, kuin Baabelin virroilla harput:

"Terve-tulleita siis perimyksehen taivahan olkaa!

Ettepä lapsia oo, vaan veikkoja, siskoja uskoss'.

Miks'ei lapsia tok'? On taivahan valtio lasten.

Lapsia pinnalla maan sekä taivahan tarhoissa taatto,

Halliten perhettään, kurittain sekä anteheks antain,

Tää elämän kuvaus, kuten raamattu kertovi, onpi.

Puhtahat eess' Jumalan ovat autuahat! Koko usko

Puhtauteen perustuu, laps' taivahan onpi se itse.

Miehen urhollisuus sekä lapsen hurskaus on kai

Summa sen uskonnon, jota saarnasi Herra, ja kuoli.

Ah, kun lapsuuden sulosuojasta astelemaan te

Vuosien laaksoihin koleoihin nyt rupeatte,

Oi, kuinka äkkiä on, kovin äkkiä syntyvä teissä

Sen valo-vuorille taas ikävöitsemys, kuss' oli taaton

Haamussa rangaistus, sekä äidin muodossa armo

Antoi suudeltavaks käsiään, viaton oli rinta,

Oil elo leikkiä vaan, käsi taivahan ruusuja pyysi.

Seitsemän-kymmenen vuotias oon ma jo; taivahan taatolt'

Riemuja, murheita sain, mut onneni hetkiset parhaat

Tunsin mie heti, kun vain tarkkahan silmäsin heitä;

Kaikki ne lapsuuden ani armahat tuttavat tunsin.

Viekää kanssanne siis, elämän läpi johtajinanne,

Herttainen rukous sekä puhtaus, morsio lapsen.

Puhtauden koto on, laps-kullat, taivahan tarha.

Huoleti huikkuvi hän elon laineilla, kantaen liljaa,

Kaunoinen, kädessään, hän haahden hallussa nukkuu.

Tyynenä ihmisten vilinää hän silmävi; korvess'

Astuvat enkelitkin esihin hänt' palvelemaan, ei

Tiedä kunniastaan mitäkään hän, nöyränä seuraa

Ystävätään, jos saa. Hänest' älkää luopuko koskaan,

Sillä hän on Jumalasta ja taivahan saa avatuksi.

Hällä on ystäväkin, rukous, sepä lentävi aina

Pilvihin pinnalta maan, on kyyhkyis-postina taivoon.

Henki, se taivahan laps', pakolaisena, vankina täällä

Riuhtovi kahleitaan, kuten liekit pyrkien pilviin,

Sillä se murheissaan isän huoneita muistavi vielä,

Syntymämaatansa, miss' vereksempiä kukkia kasvoi,

Aurinko armahamp' oil ja se leikitsi enkelein kanssa.

Silloin ahtahaks käy, tukehuttavaks maa, kotihinsa

Eksynyt taas haluaa; halun sen nimi hartaus onpi.

Ah, kun tääll' elämän koko raskaus päällemme vierii,

Toivomme lannistaa, kokonaan sen multavi maahan,

On Jumalaa ihanaa rukoella; ne itkevät lapset

Ei aja Hän tyköään, vaan korjavi, auttavi heitä.

Herttaisempi on tok' rukous, kun paistavi onni;

Onnen päivinä, oi, elämän mitä kaunihin onni

Taivahan istuimen edess' nöyränä konttavi, kiittäin

Lahjan syntyä vain, ilo-mielin, ristissä sormin.

Onkohan, lapset, meill' mitäkään, jot' ei antanut Herra?

Ihmisen on, katalan, mikähän, mi ei saatua oisi?

Ah, jumaloitkaa siis, Serafit jumaloitsevat myöskin,

Peittävät siivillään, joit' kuusi on, kasvonsa Hält' mi,

Maaliman muuratessaan, pani tyhjään muurausluodin.

On Sen voimasta maa kuvaus, Sen kunniast' vahvuus.

Kukkivat, kuolevatkin suvut, tähdet puttoavat kuin

Lehdet kuihtunehet, tuhansittain vuosia kuolee

Herran jalkojen eessä; Hän katsovi heitä, ei laske.

Eessään kestävi ken? On tuomari ankara aivan.

Ynseän syöksevi hän alas; kun hän julmana kiljuu,

Kukkulat hyppivät kuin vasikat, kuin kaurihit vuoret.

Miks' toki pelkoa teiss', lapsikullat? Tuomari tuima

Hehkuva rakkaus on, tuless' ei ole Herra, ei myrskyss',

Maantärähyksessä ei, mut tuuloisen huminassa.

Rakkaus on Jumalan olemus, se on luomisen juuri.

Paljon mailmoja on, kuni lapsia, helmassa Herran.

Että se lempisi vain sekä lempeä nauttisi, henkens'

Kukkuvahan tomuhun pani hän, ja se, pystyssä seisoin,

Liekistä taivaisest' sydämen palavan heti tunsi.

Oi, älä sammuta tää tuli! Hengitys on elämän se.

Rakkaus on elo, vaan viha kuolema. Ei isä, äiti

Teit' ole lempinyt kuin Jumal'; autuuttaaksenne teitä,

Hän pojan ainoan uhrasi. Kun meni tuonelahan tää,

Rakkaus voitostaan ihastui; oli täytetty uhri.

Silloin templissä het' repeää esirippu, mi taivaan

Maast' erittää matalasta, ja nousevat hautojen haamut,

Kalveilla huulillaan sopahuttain toiselle toinen

Tuon sanasen: sovitus! selitys koko luomisen pulman.

Rakkaus on sama kuin sovitus, sama pohja on niissä.

Lemmi ihmeno siis, oi, lemmi taattoa taivaan!

Täytä rakkaudesta, mut ei pelost', Herrasi tahto.

Orjat pelkäävät, sydän lempivä mieluisa onpi.

Täydellinen Jumalan edess' on vain rakkaus yksin.

Jos Jumalaa rakastat, rakastat sinä veljiä myöskin.

Taivahan päivä on yks, samaten on rakkaus yksi.

Eikös oo Jumalan kuvasin joka ihmisen otsass'?

Etkö sen kasvoissa sie lue syntyäs? Eikö se kulje

Vierailla laineilla kuin sinäkin? Samat tähtilöt häntä

Eiköhän johdata myös? Miks' veljehes suuttunut oisit?

Vaikka hän vainoiskin sua, anteheks anna. On varsin

Kaunista lausua tok' ijankaikkisen murretta yhden

Ainoan kirjaimen: nimi sen on maalimass' armo.

Tunnetko miehen sen, joka, orjantappurat päässään,

Julmalle pyövelilleen anoi armoa? Onko hän tuttu?

Ah, sinä tunnustat nimeään, elä siis kuni hänkin.

Veljelle kiukkuinen älä oo; sen peittele virheet,

Tiellen eksyvä vie. Hyvä paimen eksyvän lampaan

Helmassa herttaisessa sen äidille riemuiten kantoi.

Lemmen heelmä on tää, hedelmistä se tunnetahankin.

Herran rakkaus on etu luomain, rakkaus meissä

Ääretön huokaus on; ikävöiten se kestävi kaikki,

Kärsivi, riemuitsee, jopa, kyynel silmässä, nauraa.

Toivo sen palkinto on maailmassa. Lempeä toivo

Toimittaa mitä voi; kotohon päin viittavi aina,

Laskevi tuonelahan lujan ankkuri-kynnen ja luopi

Maaliman kauniimman, kuvaelman himmeän, armaan.

Sen lupauksiin turvasivat paremmat suvut meitä.

Toivopa heill' oli vaan; Isän kiitos olkohon, sillä

Meille Hän antanut on enemmän, on toivomme kirkas,

Ei sitä piiritä yö, se on usko, on visseys varma.

Usko on rakkauden valo-silmä, on tuikkiva toivo,

Selvittää ikävän unelmat, kivehen nepä veistää!

Usko on päivytkin elämän, kuni Mooses se paistaa,

Sillä se nähdä sai Jumalan; sepä kahleilla maahan

Taivahan tempaisee. Kas, vaipuvi uus' Jerusalemi

Pilvissä kultaisiss' alas uljaine porttine maahan.

Siellä se innossaan kävelee, pyhimyksiä katsoin,

Laumoja siivikkäitä ei pelkää, tuntevi heidät.

Lempikät', uskokat' siis; teko itsestään heti syntyy,

Kuin valo auringost'; jalous isä oikeuden on.

Ruumis rakkauden on oikeus; kristityn työ on

Uskoa, lempeä vain, kuni kukkanen on suven tuote.

Seuravi kaikkia työ Jumalan luo; siellä se seisoo

Itsestään todistain. Työn tunnustuksen mi kuulee

Huoleti, autuas on; maan päällä se vaiti on, kunnes

Tuoni sen saa puhumaan. Vapisetteko, tullessa tuonen?

Tuoni on rakkauden veli, kaksois-veikko, hän on vain

Tuimempi muodoltaan. Hän, suikaten kalvettuneita

Huulia, hengen, tuon lunastusveren huuhtoman lapsen,

Helmassa tuudittain sitä, enkeli-seurahan viepi.

Kuulen jo kuoleman mie kumisten tulevan, minä huomaan

Lentimet yö-himeät, toki tähtiset; en sitä pelkää.

Vain pelastustapa on sekä armoa kuolo. Sen luona

Rintani hengittää keveästi, ja nään Jumalan myös

Kasvoista kasvoihin, kuten on hän -- aurinko kirkas.

Katselen vuossatojen älyniekkoja, joita ma lemmin.

Nuo edess' istuimen ani kirkkaina seisovat, varsin

Valkeisin puetut, ja he, kantaen harppujen kultaa,

Enkelikielellään ihanaisinta laulavat virttä.

Teitäkin kuolema on, laps-kullat, noutava kerta,

Muistava on väsyneitä. Oi, terve-tultua, armaat!

Muistissa tuoreina siis pysykööt valat kallihit aina.

Olkate onnelliset, iki-onnela määränne olkoon!

Maa tomu-ainetta on; valo-taivahallen vihin teitä.

Lähde rakkauden, Jumal' taivasten, mua kuule,

Kuuntele palvelias rukous, joka lentävi luokses!

Suo edess' istuimen minun kohdata kaikki ne, jotka

Uskonut oot minullen. Rakastin isän lemmellä heitä.

Jospa he lausuisivat minust', että mä johdatin heitä,

Niinkuin mä ymmärsin, elämään; mua tuntekohot viel',

Kaulahan mun kavutkoot. Minun kerran salli ne panna

Puhtaina, niinkuin nyt, etehes, kokeneina, ja huutaa:

'Kas, isä, tässä mä oon kera lasten, jotka sa annoit!'"

Itkien haasteli näin. Ikämiehen viittauksesta

Lankesi polvilleen nämä ympäri alttari-pyörön.

Nyt rukouksen hän luki polvillansa ja hiljaa

Sen luki nuorisokin. Hän viimein taivahan rauhaa

Julkaisee vapisten, sima-suin heitä kaikkia siunain.

Päättyvä päivän työ oli nyt; oli lapsille säätty

Nauttia ehtoollist' lähimmäisenä sunnuntaina.

Äkkiä kuin välähys oli ääneti ukko ja laski,

Katsahtain ylöspäin, käden otsalleen. Läpi sielun

Lenteli mietteitä nyt ylevimpiä, loisti sen silmä.

"Nouseva sunnuntai valistaa kentiesi mun hautaa.

Ehkä jo muutama teist', kuni kesken kuihtunut kukka,

Silloin kylmänä on; miks viivyn, hetki on tullut?

Hehkuva on sydän, siis itävän sanan toivon, ja kylvän

Nyt. Mitä alkanut oon, minä täytän; taivahan taaton

Eessä mä vastata saan, ikä-miesi, jos rikkonut oisin.

Vastatkaa minullen, laps-kullat, taivahan kansa,

Ehtoollist' sovinnon nyt ootteko valmihit saamaan?

Tuttu sen merkitys on, useasti ma sen selitin jo.

Uuden liiton on kuva tää, sovinnon pyhä merkki

Keskellä taivon ja maan. On syntinen eksynyt kauas

Pois Jumalasta ja sen olennosta. Jo aikasin häntä

Vietteli tiedon puu; sepä syntiä peittävi vielä.

Tiedossa lankeemus -- sovitus sydämessä on sitten.

Suuri on lankeemus, sovitus on suurempi vielä.

Kas, niin pitkälle kuin iki-muisto voi pyrkiä ta'appäin,

Siivillään väsyneill' etehen päin lennellä toivo,

Synti ja myös sovitus läpi ihmisten elämän käy.

Synti on syntyessään heti täys', sovitus sydämessä

Taivahan enkeleit' vaan uneksii, kuni kätkyen lapsi,

Eikä se tointua voi; se on niinkuin kanteloäänet,

Vangitut henget, joit' vapauttavi soittajan sormi.

Rauhan ruhtinas siis alas astui, armahat lapset,

Nostipa nukkuvan Hän, ja se seisovi säihkyvin, kirkkain

Silmin, voitollisest' sotien nyt syntiä vastaan.

Hän tuli pinnalle maan, meni kirkastettuna täältä,

Ei sydämistämme tok', siell' onpi hän hengessä vielä,

Lempivi, ain' sovittaa. Sovitus on aikojen loppuun.

Hartaina nautitkaa tänäpäivänä sen kuvaus siis.

Merkkihän kuollut on elämättä. On valkeus taivaan

Tuntematon sokealle, luopi sen näkkevä silmä.

Anteeks' saaminen ei lymy leipähän, viinihin, ei, vaan

Puhtaasen povehen. Parannukseen aikomus yksin

Taivaisiks' ylentää nuo maalliset heelmät ja poistaa

Synnin ja kuolemankin. Avattuin sylin rakkaus yksin,

Kyynelinen katumus, kokenut myös tahto, miu kulta

Liekissä puhdistuu, sanoen sanall', kristitty hurskas

Leipää syö sovinnon, sima-viiniä juo sovituksen.

Mutta mi uskaltaa, povessaan viha, astua tänne,

Pilkkaamaan Jumalaa, on kaiketi syyllinen Herran

Ruumiisen, verehen, hän päälleen tuomion tuo ja

Hirveän kuoleman; siit', isä taivahan, varjele meitä!

Ootteko valmiit nyt sovituksen herkkuja syömään?"

Hellänä vanhus näin kyselee, heti myönsivät lapset,

Äänehen nyyhkyttäin. Rukoukset hän luki sitten,

Niin asetuksenkin. Urut nyt kumisee sekä veisu:

Oi, Jumalan karits' sie, joka poisotat maaliman synnit,

Rauhasi meillen suo, oi, armaha kaikkia meitä!

Vanhus nyt vapisten, sini silmässä taivahan helmet,

Kalkin ja lautasenkin pani täyteen, herkkuja antoi.

Silloin niin oli kuin Jumal' päivän silmällä katsois

Temppeliholveihin viel' kirkkaammasti, ja puutkin

Latvansa notkistais, värisis myös hautojen ruoho.

Mutta (sen huomaitsin, jopa tunsinkin) läpi lasten

Jäätyneiden jäsenten väre autuuden heti lensi.

Heist' oli vihreä maa koristettu kuin alttari; juur' kuin

Hengellen Stefanin, tupa taivahan aukeni heille.

Loistelevan Jumalan näkivät, sekä myös Pojan kirkkaan.

Harput soi soreat, sulo-enkelit pilvistä heille

Päätään nyökäyttää, ruso-siipiä viuhuttavat myös.

Loppunut paimenen työ oli. Lapset, mielissä taivas,

Nousivat seisomahan, jopa itkien suutelivatkin

Kättä sen arvokkaan ikämiehen, vaan sylihinsä

Sulki hän armahiset, pani siunaavat kädet milloin

Rintojen miekkoisten, taas milloin kutrien päälle.

Runoja.,

(C.J. Stagnelius.)

Wladimir Suuri.

Ensimäinen runoelma.

Läntisten mäkien yli täys-kuu mahtava nousi,

Pilvistä pilkistäin hopean-värisistä, ja siunain

Oivan Theodosian ja Wladimirin loistavan leirin.

Keskellä päällikköin ylimäisenä valtias istui

Ruhtinas-teltissään, jota kirkastivat tulisoitot.

Maljasta kultaisesta ja helmitetystäki lakki

Viinin virtoja hän, makeaa simaviiniä Lesbon.

Soittaja kantelettaan siell', ketterä-sorminen, soitti;

Kun säveleet nämä soi, ihanaa kaks impeä Kreikan,

Harsoihin puetut, hivuksissaan kukkiva seppel,

Hyppeli riemuiten yli-ympäri sankariseuraa.

Juhlien loistopa ei, sävelten ei tenhosa voima,

Kaunon katsehet ei, rypälten ei kiiltävät helmet

Voi toki rauhoittaa katuvan sydämen kivut, eikä

Tuntoa tyydyttää, eikä hengen rientoa estää

Yöstä ja kahleistakin valo-ilmoihin menemästä.

Istui valtias valjuna, peitti sen otsoa pilvi.

Näinhän säikähtyneen merimiehen silmähän astuu

Kallio hirmuinen, joka taivahan pilviä uhkaa.

Istui miettien vaan Wladimir, kuin nukkuva oisi.

Eipä hän katsonut nyt rehevää, komeaa urolaumaa,

Eipä hän kannelten ilosoittoa kuullut, ei nähnyt

Lempeä lemmetärten; nepä tyttöjen huntujen alta

Pilkutti piilostaan, kuten virvat vilkkuvat yöllä.

Sielua varjosi yö, tärisytti nyt rintoa tuska.

Myrkkynä huulillaan sulo-viinin nestehet juoksi.

Hirveä hiljaisuus oli kullasta välkkyvän lauman.

Kylläpä kai näkivät itsvaltiahan kivun kaikki,

Ei toki rohjennut herättää sen sielua ykskään.

Iivan, kiittelemään ani valmis, haasteli vihdoin:

"Ruhtinas Novgorod'in, pajareitasi miksi sä vaivaat?

Käske, ja hälvenevät pimeät sun otsasi pilvet,

Ruhtinas-päästäsikin yö-himmeät huolesi poista.

Sykkielee sydän meiss', vapisemme ja pelko on suuri,

Kasvojen hallitsijan, kuten päivyt, mentyä pilviin,

Emmekä hengitäkään, siks kuin sun silmäsi meidän

Mieliä virkistää, elämään taas kutsuvi meitä.

Mistä sun tuskasi on kotosin? Niin kaukana kuin tuo

Vihreä maa merien tytär on, niin kaukana kuin ui

Taivahan hattarakin, sun vertaises kuka onpi?

Rurik'in istuimella sa herrana oot mehu-maiden;

Mitäpä polveillen sata virtoa kastavi viljan.

Kansaki herttaisin, vakavin mikä mailmassa onpi,

Suojavi istuintas sakeasti välkkyvin keihäin.

Kentillä karjoja käy kovin paljon, ruohoa syöden.

Viljavat pellot myös, vihannaiset, tuutien hiljaa

Tuulissa, aaltoilee; tähät kantavat helmiä kasteen.

Ui kalaparviakin hopeaisia virtojen veessä.

Tunturit on hopeaa täpötäynnä ja kultoa myöskin.

On kai vaskea niissä ja rauta, mi miehiä murhaa.

Niiden ympärill' on ikivanhoja metsiä, joissa

Käy otus-laumoja oivia, joilla on kirjavat turkit.

Vuotavi virrottain sulosin sima ontelo puista,

Kaupunki Novgorodin joka peilavi Wolkovin veessä

Vanhoa kauneuttaan, sekä Pleskov, Kiova ja Isborsk

Tahtoas tottelevat; samaten väki Kasan'in seudun,

Niin myös Bog'in, tuon komean, jumalaallisen virran.

Jalkojes juurehen, kas, pani kruununsa valtias Puolan.

Bjarmien maa varakas, jota jäämeren aalto ja Wienan

Huuhtovi, kuss' jumalan pyhän temppelin turvissa vielä

Hautovat aarteitaan lohikäärmehet, palvelias on,

Europan etelässä myös Taurian saarento kohta.

Ihminen itselleen mitäkään ei mieliä voisi

Pinnalla maan matalan, jota taivas ei antanut sulle.

Maalima, voittamanas, tuo nöyriä uhreja sulle;

Luotolot Aigean sinullen sulo-viiniä antaa.

Naisia nuoria saat Cirkassian maista ja Kreikan.

Heillä on kultaiset kiharat, ihanat punaposket;

Heilläpä oppia on pito-pöydän piirissä taiten

Hyppelemään, himojas sytyttäin sekä laulaen myöskin

Sieluas tuudittamaan, levätessäsi untuva vuoteess',

Tultua tähtisen yön. Ylistää nimeäs joka kansa.

Kun sodit, suojanas on jumaluuden säihkyvä kilpi.

Itkevät kahleissaan nyt jalkasi eessä ne, jotka

Valtaas vastustivat; vapisee, peläten sinun miekkaas,

Ylpeä Bytsantskin sekä risti ja keisarin istuin.

Kun olet taivaasen jumalten ihanaan iloseuraan

Astunut, miekkoinen, viho-viimein, kansasi murheeks,

Temppeliks muuttuva on jalo istuimes, iki uhriks

Slaavien kunnioitus, ja sun mainettas, pyhä urho,

Varrella vuos-satojen, ylistää yhä kultaiset harput".

Soi pajarin puhe näin. Sanelee jalo ruhtinas surren:

"Taukoa kiittelemäst' mua, Iivani. Taivahan kansa

Yksin autuas on; pikarista se vaahtoavasta

Juo jumalten makeaa ilomettä, ja huoleti aikain

Virtahan kurkistaa, haluten yhä katsoa, kuinka

Hukkuvat aaltoihin vähitellen vuodet ja kansat.

On maja autuuden, kuka ties, ylä puolella tähtein.

Merten vyöttämä maa tosiaan koto on kirouksen.

Ihmisen sielu, mi on valo-ilmojen siittämä lapsi,

Harhailee pimeän elämän sumupolkuja pitkin,

Ain' yhä eempänä vaan kotomaasta ja sammuvi viimein.

Vaikkapa kaunistaa puna-purpura, kruunuki meitä,

Vaikkapa orjanakin moni kyntävi sarkoja vieraan,

Kaikillen toki on kova kohtalo suotuna meille.

Synnymme maalimahan alastonna ja hoitoa vailla,

Valmihit itkemähän; elämän tään laaksojen teillä

Kumppaninamme on vain sumeain surujen paha parvi.

Tummaan tuonelahan viho viimein uuvumme kaikki.

Oi, mua hirvittää, manalan majahan kun ma katson!

Ei uro kannelten helinää, ei maljojen siellä

Kuuntele riemastuin; sulo-suuta ei neitinen anna.

Torven ei helähys, jota vastavi kallioseinä,

Kutsua voi sotahan sitä urhoa, min peri tuoni.

Tuima on tuskani, kun tuo ihmiskohtalo kurja

Mielehen juolahtaa, elämän kun pulmoa muistan.

En toki vaikenemaan minä saa noita ääniä, jotka

Henkeä vaivaavat. Ei öisinä hetkinä yksin,

Voiton juhlanakin, huvituksissa tainnuttavissa

Kuolema korvahan soi, pakenee hymy huulteni kauas.

Ystävät, miekkoinen olen teistä, on onneni oiva!

Oi, on tuntematoin kipu teille, mi purpuran alla

Rintoa syövyttää; salatut ovat vaivani, jotka

Kammiohon kuninkaan, jopa rintahan hiipivät hiljaa

Porttien suljettuin, väkeväin sotavahtien kautta,

Kourin rautaisin käsittäin mua, kun minä istun

Uhkeissa pöydissä, kun olen vuoteilla kimmoavilla.

Oi, kun astunut on sisähän tuo hirveä haamu,

Linnassa loistavi niin valo lamppuin kuin tuli hornan;

Vieraat kalpenevat, helisee kuni kuolema kannel.

Haudan holviksi myös sali juhlainen heti muuttuu.

Ah, minä hylkynä oon, minuhun on suuttunut taivas!

Hiljaisuus kun on matalan maan päällä, ja yö kun

Tähtilöteltan luo, komean, yli maiden ja merten,

Haamuja liitelevän näen leirini vieressä aivan.

Korvahan soi kamalin valitus, kuni itkisi tuoni.

Taas kun kirkkaimman valon antavi päivä, kun astun

Joukkojen keskellä istuimelleni kultahiselle,

On kuni kuuntelisin kuminan sopahuttavan mulle:

'Ruhtinas, jalkasi alla jo suutaan aukovi horna;

Päällä sun paasikin on verinen säde-miekka, mi uhkaa.'

Tiedän, ystävät, mie toki keinon, jonka ma keksin,

Pelkoni poistamahan. Kun raikuvi räikeä torvi,

Ankara voimassaan, orihit kun hirnuen polkee

Taisteluinnossaan, kun liehuvi lippu ja välkkyy

Miekat sankarien sekä joutset jännitetään myös,

Oi, minä riemastun, ilo valtavi henkeni silloin!

Kuulkaa siis, pajarit, mun käskyni, valmihit olkaa,

Muurit Theodosian väkisin verituiskujen alla

Ottamahan, kun Koi, punasormi, jo on näkyvissä.

Menköön nyt joka mies uni-kullan helmahan, jotta

Voimistuis sotahan; herätkää varahin, kun jo pilvess'

Leivonen riemuiten livertää, ja kun loistava päivyt

Lippua heiluttaa itärannalla ruskean taivaan".

Vaikeni, nousikin hän, kumartain menivät pajarit pois.

Leiri jo uinahtaa, meret valtavi yö sekä maatkin.

Vaan ihan yksin on tuli-tuskissaan Wladimir nyt

Untuvavuoteessaan. Surumielin kuutamo telttiin

Katsoa tirkistää; sini-ilman tähtilölauma

Loisteli loitompaa, kuten hautojen holvissa lamput.

Koskien virtaavaan kova pauhina loittoa kuului,

Niin humu tuulenkin Iällisten kypressien latvoist'.

Näin yli seutujen soipi Cecilian soitto ja laulu,

Kun valitus, hätä maan ylös nousevi temppeli-suojist'

Siivillä soitannon sulo-sointoisen, tykö Luojan.

Silmän kyynelisen Wladimir ylös loi avaruuteen.

Taivahan aavistus sydämen sai sykkimähänkin.

Sormet ristihin hän pani, ei toki voi rukoella.

Äkkiä ui valovirroissa valtiahan lepovuode.

Soi sävel taivainen, hajahus suloruusujen tuntui.

Silmäsi nyt Wladimir ylös; päällään loistava taivas

Kaarittaa kupuaan. Oli taivas tää ihanampi

Tuota, mi liepeiltään ihan kultainen, Aatamin, Eevan

Vuoteen tuoksuavan yli loisti, kun lauleli kertut.

Purpurapilvien päällä ja tähtimöt kutrien kullass',

Kas, valo-vaatteissaan mitä kaunihin nuoriso maahan

Asteli verkalleen. Pyhimysten joukosta jotkut,

Maljoja heiluttain, paratiisin suitsutust' kaasi;

Toiset harpuistaan hyväsointoisist' lumi-sormin

Loihtien kutsuivat esihin sulo-sointuja, toiset

Köörissä laulelivat tään juhlaisen suruvirren:

"Oi, älä riehu sie, Wladimir, niin ristiä vastaan!

Kuolleilla kristittyin älä kylvä kukkivat kentät!

Pelkää tuomariasi Iki-taivahan kostoa huutaa

Kristittyin veri, min sotakentillä vuodattanut oot,

Huutavat kaupunkien muserat sekä templien myöskin.

Syntisi saarnailee, tuhatkieli, ja syyttävi aina.

Oi Wladimir, kadotuksen reunalta pyörähä taappäin,

Ennenkuin iki-yö sun päiväsi nielevi, polkus

Piilossa on pimeän. Oi, sammuta turmio-soihtu!

Notkista katuen sun polvesi juuressa ristin.

Puu elämän on tää lunastuksen loistava risti;

Maata se varjostaa ja sen ruusut kukkivat kauniit.

Sen sulo-suojassa jos olet hetken, sielusi tuska

Kyynel-virtana on heti vuotava, rientävä kauas.

Tyynenä sykkivä on sun rintasi, viilein siivin

Lohdutus-enkeli on sun sieluus lentävä, taivaan

Riemastus povehes niin astuva kuin kevät maahan.

Näätkö sä kaupungin, Wladimir, pyhän kaukana tuolla?

Kas, punasormellaan iki-Koi sen torneja maalaa.

Ei ole muuria siellä, ei miehet miekkoja kanna;

Istuin rakkauden vaan saartama on pelastettuin.

Huoleti autuahat asuvat siell', juhlia viettäin.

Ei hätähuutoa sen katu kullilta koskahan nouse;

Ei majojen makeain soma-suojista huokaust' kuulu.

Ei ole tahroa siellä, mut kukkiva kauneudessaan

Käy suku ihmisten ijänkaiken palmujen alla.

Niin jalo, kaunoinen oli ihminen Edenin maassa

Aikojen aamuna, kun Jumalan kuva hän oli vielä.

Oi, Wladimir, pyhien ilolaumaan etkö sä mieli?

Etkö sä itselles ijankaikkista kruunua soisi?

Ihmishengelle on koko maa ja sen kunnia ahdas.

Taivahan valtio vaan rajaton sekä suuri on tuolla.

Herrapa yksin sen sädekruunuja laskea taitaa".

Vaikeni kannelten sulo soitto ja raukesi veisu;

Tuo valo-ilmestys, kuten ilmiö, sammuen haihtui.

Silmin huikenevin makas' haltija Novgorodin nyt.

Milloin katsovinaan oli enkeleit', räikeän soiton

Milloin kuulevinaan. Kun vihdoin tointuvi jälleen,

Ihmeen huomasi taas. Valohon puetettuna niinkuin

Aurinko paistava, kuin lumivuorten valkea vaippa,

Kas, mitä kaunoisin oli nainen vieressä vuoteen.

Seppeli kultainen koristus oli käkkyräpäisen.

Hälläpä kiilteleväsi kädessään oli liehuva palmu.

Tyyni sen silmäys ol'. Majesteetin kaunihit kasvot

Myös oli; loisteli niist' tyven mieli ja lempeys lämmin.

Paistavi kuutama niin haju-yönä, mi selkeä onpi.

Suun punahuulet hän avas' auki, ja leppeä lausui:

"Oi, älä hämmästy, Wladimir, mua! Mainio Olga,

Äit' Sviatoslav'in, oon; Helenaks mua kutsuvi taivas.

Peljättiin nimeäin, tuhannet mua totteli muinoin;

Mutta jo sammunut on mun suuruus kuin uni turha.

Vietän nyt parempaa elämää pyhimyksien kanssa.

Munkin rintani vaan himojen oli kenttänä muinoin.

Sielua varjosi yö; tämä kaukana eksyvä tiennyt

Ei parempaa olevan, kuin maa ja sen hukkuva onni.

Teurastin minä kuin sinäkin veri-uhreja ennen

Haamuillen pakanain; oli ristin voittava voima

Tuntematon minullen, sekä myös tuo autuas lauma,

Min koto korkea on, ihanin isä taivahan Herra.

Katseli armahtain katalaa tytärtään toki Luoja,

Pois Hän poisteli yön, palamaan pani kynttilän mulle.

Muutuinkin heti mie, suli rintani entinen kylmyys

Taivahan rakkauden sätehissä, kuin talvien nietos.

Rintani uljuuskin savupilvenä hälveni kohta.

Mun elo muinainen alas illan ruskohon vaipui,

Maalima kunnianeen katos pois, ja ma itkussa silmin

Uusia päiviä näin, mitä loistelevimpia, taivaass'.

Niinkuin neitinen, kun tään maaliman rakkaudesta

Sen sydän sykkielee ja sen ruusuja kastavi kyynel,

Yksin kulkevi vaan hämy-puistojen teitä, ja luulee,

Lähdetten liristessä ja kerttujen lauleskelessa,

Lemmikin helmassakin makeassa jo uinuavansa,

Niin muakin muassaan joku sielun tenhosa voima

Kauas korpihin vei, ja mun sieluni estelemättä

Sielläpä huoleti sai sulo sulhoa taivahan muistaa.

Kuinkapa rohkenisin Jumalan etehen toki tulla?

Peilihin tutkinnon minä kurkistin; sepä näytti

Kolkon sieluni, min lumikaunistus oli täynnä

Syntien tahroa vaan. Tärisytti mun rintoa silloin

Hirveä hämmästys; katuen minä armoa pyysin.

Ei Ijankaikkinen oo katuvan hätähuudolta koskaan

Korvansa sulkenut viel': lähetettiin enkeli mulle.

Hän sovintoon minut vei, pyhitykseen sieluni johti.

Päätäni notkistin, pyhän kastehen virtahan astuin.

Kruununi loistelias pian nunnan huntuna liehui.

On katumuksella katkera juuri, mut runkopa kantaa

Tähkiä kultaisii ijänkaiken; itku sen muuttuu

Taivahan helmikkeeks', hekumaksi sen ankarat tuskat.

Luostarikammiossain kuluivat mun päiväni hiljaa.

Ristin juuressa niin elo virtasi kuin puron aalto

Vuorilta liukahtaa, alas juosten helmahan laakson.

Maalima unhottanut oli loistavan Olgan, mi ennen

Oil sota-sankaritar; oli kuin olisin manalassa.

Nunnana kumminkin elämää ihanampata vietin.

Enkelilaumojakin kävi luonani aamuin ja illoin,

Sielua lohduttain sekä lääkiten tuntoni haavat.

Katsoppas, Wladimir, mun luostarinuttuni musta

On valovaippana nyt, päähuntuni kruununa kiiltää.

Taivahan miekkoisist' ilo-ilmoist', palmua kantain,

Maalimahan matalaan minä riemuiten alas katson.

Kaikkine seppelineen, huvineen tämä allani pyörii.

Ei toki taivahat voi läkähyttää lempeä, jolla

Lempivi lapsia äiti, ja taivahan Thabori-tarhoiss'

Rintamme sykkielee, kun maata me muistamme vielä.

Kylläpä kyynelkin mun kirkkahan silmäni kaihtaa

Luojani istuimen liki-tienoilla, autuain kesken,

Kun alas katsahdan matalan maan päälle, ja silloin

Novgorodin, Kiovan sekä Sarmati-puistojen helmoiss'

Helvetin valloillen palavan näen hirveät uhrit.

Kuuntele pyyntöni nyt, Wladimir sinä! Suo toki armon

Armahan auringon Venäläisten maalle jo koittaa!

Sie kera kansasikin etehen ihanan elo-ristin

Notkistu katuen! Kas, ristin juhliva merkki

Voittoja, voimaakin sekä mainetta antava onpi

Kansallen Venäjän. Iki-päiväks' kirjahan Herran

Kirjoitettuna on tuli-kirjaimilla se päätös.

Volgan tienohillen näen koittavan päiviä onnen,

Taivosta vieriävän ihanampia aikoja kuulen.

Miekkoin leimuavin, asu kaunis, välkkyvä päällään,

Rurik'in istuimen yli-ympäri enkelit valvoo.

Siivin ankarin myös yli maiden, joita jo pelko

Valtavi, maan Venäjän sotakotkat lentävät voittain.

Käskyjäkin Jumalan nämä vie, jopa ukkosen tulta

Iskevät rangaisten. Rehevästi Moskova otsan

Nostavi tähtölähän sekä kansojen kohtalot määrää,

Istuen huoleti vaan iki-istuimella, ja taivaan

Kilpi sen suojana on. Wladimir, elä tervennä aina!

Liiaksi kauan jo sain minä kaivata enkeli-harppuin

Sorjaa ääntä ja myös elämän puun, kukkivan, kauniin,

Varjoa tuoksuavaa. Elä tervennä! Mutta mun helmaan

Kiirehi Edenin maassa, ja äidille poikia kerran

Sie lunastettuja tuo tuhansittain voittojen maassa".

Haasteli, sammui nyt, kuten leimaus, taivahan nainen.

Kuulipa saatana sen manalan tulivirtasen vuoriin.

Silloin kauhistus, vihakin värisytti sen rintaa;

Pilvihin hirmuisiin myös peittyi hyljätyn otsa.

Hornan tuutista het' paholainen vaahdoten nousi,

Valtaans' varjelemaan; kamalasti, kun piru astuu,

Helvetin vuoretkin rytisee, sihisee sini-liekit.

Hiljaa asteli hän maan pinnan kukkivan päälle.

Heitteli yöllinen kuu himeää valoaan alas maahan.

Perkele päätään tok' tomuhun alas notkisti, sillä

Taivahan valkeus on ijänkaiken saatanan pelko.

Wladimirin vuoteen eess', isän sen asuhun puetettu,

Seisoi ja silmistään kypärin veti silmikon pois hän,

Juhlainen hämärässä, ja kolkolla äänellä lausui:

"Poikani armahainen, Wladimir! Oi, luilleni rauha

Haudan turvissa suo, mun hengelle taivahan riemu.

Sankarit vaahtoavat vihan vimmaa pilvien päällä;

Viini se taivainen ei maistua voi makealle,

Kun urohot näkevät iletyksen ilkeän, uuden.

Maalima muuttunut on: Töin tuskin vuorilla liekuu

Valkeus sammuvakaan sulo-päivän kaunihin, kirkkaan.

Hautojen synkeä yö jopa nielevi jättiläis-polven.

Maa kerien oma on; nepä ilkkuvat jättiläisluita.

Hempeät kyyhkyset vaan asuvat sumuvuorilla kotkain.

Suuttuen muuttanut on jumalten koko lauma jo maasta.

Taistelukentillä ei sotien Jumal' hilliten ohjaa

Varsaa vaahtoavaa; suloinen, hymyhuulinen Lada

Ei pane kiekuroihin puna-ruusuja, kun kevät kukkii.

Pilvessä nyt Peraun salamaa ihan iskevi hukkaan.

Myrskyn ja pitkäisen jyrinällä hän haastavi turhaan.

Ei hän uhria saa; vihannaisien kenttien päällä

Eipä Woloss varakas Venäjän ole karjojen paimen. --

Pois ajanut jumalat yks ainoa on -- kuka on se?

Ristihin naulittiin sekä, orjantappura päässään,

Kärsi ja kuoliki hän, joka kristittyin jumal' onpi.

Ei nyt kunniakaan urostöihin kiihota täällä

Heimoa kuolevien; jopa sauva ja ruoska on tullut

Paljoa kalliimmaks, kuin miekka ja valtikka muinoin.

Hylkynä on huvitus. Kas, luopumus, itku ja köyhyys

Kristin taivahasen kuviteltuhun johtavi yksin.

Loistava maalima on kai luostariks muuttuva kohta.

Siell' surusoitollaan rukoukseen kutsuvat kellot

Näyttävät aikaa vaan, ikävää, mikä astuvi verkkaan.

Yksin nyt sinuhun, Wladimir, väki taivahan luottaa;

Kas, sua katselevat haluten isien jalot henget,

Pilvestä kurkistain. Tomuhun, oi, tallaos risti!

Maaliman uudistetun suo kukkia valtasi alla.

Ennenkuin tulevan sulopäivän valkeus aaltoon

Sammuvi, kaupungissa jo juhlan maljoa juot sie.

Kunnias kasvava on. Niin kauan kuin juhliva Volga

Aaltoja vierittää alas Kaspiahan sekä Dnieper

Juoksevi niinkuin Don, niin kauan kuin Bjarmien rikkaan

Maan läpi hyökäisee merehen kovin äkkiä Viena,

Muistosi seisova on, Venäjän runo laulava susta.

Jää hyväst', poikani nyt! Isä parkaas muistele aina".

Saatana haasteli näin, sumupilvenä upposi maahan.

Untapa vihdoin toi valo-enkeli valtiahallen.

Toinen runoelma.

Valkeus aamuinen nyt Wladimirin kultasi leirin.

Laineiden sylihin kuu laski, ja ketterin siivin

Lenteli leivonen niin ilomielin ilmassa laulain.

Ruhtinas Novgorod'in unestaan lyhyestä jo nousi.

On levoton sydän hällä, kun loihtuiset näyt muistaa,

Yön kuvaukset nuo; elämän sekä päivänki tauluss'

On kamalat kuvat viel', tekemät tuon henkisen joukon.

Vuoteessaan Wladimir oli viel' ani kiiltelevässä,

Itsekseen puhuen: "uni mieleni viettänyt onko?

Ruumiin silmäkö ol', mikä yön pimeäss' nykyjänsä

Ilmiön nähnyt on? Minun valvova korvako kuuli

Veisun taivaisten sekä taivahan harppujen äänen?

Olgakohan oli tuo, Sviatoslav'in äiti, mi yöllä

Purpura-huulillaan sulosesti haasteli mulle?

Onkohan ollut mun isävainaja tuo sumuhaamu,

Jonka ma kuulin tääll' puhuvan varoituksia mulle?

Sen avaruuden päällä, min kaunis, kiiltävä päivä

Täyttävi kullallaan ja mi tähtien laumoja kantaa,

On valo-maalima siis? Sitä vastustaa muka toinen,

Harhoissaan hamuten? Mitä huomaitsemme me täällä,

Henkien maaliman vaan kuvausta ja varjoa on kai?

Onkohan raivattu tie, jota myöten enkelit käyvät

Pilvistä pinnalle maan? Niin haamuillen iki kuolio,

Ankara, aukaisee toki portin vaskisen, jotta

Pääsevät maallekin nämä? Niin viha, rakkaus vielä

Kestävi haudassakin? Pimeät ken arvavi pulmat?

Miksipä tahdoitte häiritä Wladimirin unta, te henget,

Hirvittää sydäntään? Oma teidän eipä hän ookkaan,

Mutta hän kulkevi viel' vihannaisia kenttiä, vielä

Riemuittaa valo hänt'. Mitä koskevi teihin, te kuolleet,

Ihmisten eläväin työt, tuumat, askarehetkin?

Arvelet viel', Wladimir? Kuin tyhmä on neuvoa oottaa

Taivaisilta ja myös himeäin utuvarjojen maasta!

Kas, sydämessäsi tääll' on varma ja ainoa ennus.

Sie sitä noudata vaan; verisiin sotihin heti karkaa.

Kunnia kruunuineen urotöihin nyt sua viittaa.

Oi, toki viittaustaan minä seuraan, tähtien tarhaan,

Mainetta saavuttain, ylös voiton riemulla nousen.

Sankari-aikapa taas ihanin on kukkiva maassa.

Temppeleihin pyhitettyihin tulevat jumalat taas.

Kunniakseks, Peraun, komeasti seppelöityinä

Alttareill' hehkuva on tuli, pappien hoitama aina

Päivien päähän ast'. Edessäs, hymyhuulinen Lada,

Poikia, neitojakin iloinen on tanssiva lauma.

Heiliäpä temput on suloiset, koristuksia päässä.

Vieläpä sullenkin, neliotsanen haltia vuoden

Niin sotienkin, oon minä teettävä marmori-linnan

Paljoa kauniimman sitä, min omistat sinä siellä

Vendien saarella kaukana kukkivass' Rügen'in maassa.

Uhria laittava oon sinullenkin vihreä Hertha".

Haasteli, nousipa nyt ylös purpura-vuotehestansa.

Kookkaan vartalon hän teräkseen puki kohta ja otti

Myös asehet kätehen. Tuli telttiin valtiahan jo

Käskyjä kuuntelemaan jalojen pajarein koko lauma.

Kaikilla rautainen oli paita, ja valmihit kaikki

Henkensä uhraamaan isän-maalle ja valtiahalle.

Tappeluhun kimeästi jo kutsui koukero vaski.

Hyppäsi ratsun selkähän nyt Wladimir; läpi porttein

Aukaistuin tulivat sotalaumat, hyökäten leirist'

Kentille, joihin yö hopeaa oli kylvänyt kasteen.

Valtias riemuiten Venäläis-rivien läpi kulki.

Tuulissa tuutivi, kas, kypäristään liehuva töyhtö;

Käissä sen voimakkaan komeasti leimusi miekka.

Katseli hän väkeään rehevästi. Poskilla Ryssäin

Ruskoittaa tulinen sotainto ja silmistä urhoin

Rohkeus leimahtaa. Puhelee nyt valtias ääneen:

"Kiihoitustani ei, Venäläiset, intonne kaipaa.

Näättepä kaupungin vihollisten, miehiä siellä

Muuria seppelöivän; sepä innostuttavi teitä.

Himmeitä ennustuksia, vanhoja myös tarinoita.

Ympäri viedään, kuinka on suurena Ryssien valta

Kukkiva vielä ja kuinka on lapsille mainittaville

Määränä aivoitus, joka meidän onnemme voittaa.

Niin menetelkää siis, sotasankarit, että ei kerran

Tois häpeää isien tomu lapsillen sekä heille.

Kaunis on elo, kun koristaa sitä seppeli maineen.

Maineeton elo on mitä kurjin kuolema, -- kauniist'

Kukkivi puu elämän, joka juo verivirtoja viljan.

Ryssät, kiiruhtakaamme jo Kreikan vennokkahille

Voimamme näyttämähän. Elohon jää muistomme yksin".

Vaikeni; vastaavan tuhansittain ääniä kuului

Valtiahalle, ja myös tuhansittain vastasi itse

Seutujen kai'utkin. Tämä huuto nyt pilvihin nousi:

"Tsaar' Kiovan eläköön, Venäjän sotakunnia myöskin!"

Kreikan kun soturit Sarmatien kuulivat äänen,

Pelkäsivät heti niin kuin lammaslaumaki pelkää,

Loittoa kuullessaan jalopeuran kiljuvan äänen.

Kutsui tappeluhun taas raikea, koukero vaski.

Hirmuinen jyry nyt oli, kun sotalinnoa vastaan

Slaavit karkasivat, kuten aallot vaahtoavaiset

Vierivät vimmassaan kohti rantoja myrskyjen alla.

Muurien korkeudesta ja tornien turvista myöskin

Lingot ja jousetkin tuho-nuolia heitteli viljan.

Kaatui nyt moni mies; esihin toki ryntäsi Ryssät.

Kaikki jo järjestettynä ol' väkirynttäyst' varten,

Kaivanto täynnä ja myös tikapuutkin nostetut pystyyn.

Portit jo huokasivat, kun muurinmurtimet iski.

Muurienkin etehen vihollisten vallien pilkaks

Tornia työnnettiin varustettuine miehine, jotka

Keihästen, kivien raetuiskua kylvivät tuimaa.

Tappelu hurjistui; jo Romanian poikia paljon

Tummaan tuonelahan käsivars' Venäläisien syöksi.

Vallit Theodosian olivat veriruusuja täynnä.

Tappelu tietämätöin oli. Bytsantinien löytö,

Valkea sammumatoin, Venäläisten rynttäystornin

Sai palamaan tukevan. Tuli viljan Ryssiä nieli.

Hirsiäkin jytisten tikapuiden vierivi päälle,

Vauhdissaan musertain miesjoukkoja; uikutus kuului.

Tervaa kiehuvatai, tulikuumaa hietoa muurist'

Hurjina ryntääväin yli kaadettiin; läpi tunki

Pantsari-saumojenkin tuo tuskia tuottava aine.

Tappelu Sarmatien mitätön oli. Niin sotivat myös

Tuulispään vihurit muka tunturi-tammea vastaan.

Kentät kätkevät nää tomuhun, sekä, kruunuja puiden

Heiluttain, vihantaa sade-vihmoa kylvävät maahan.

Runkoine, juurine tok' iki metsäpä seisovi vielä.

Täälläpä kaatui nyt monikin jalo mies pajareista;

Täälläpä kasteli maan verellään monikin Venäläinen.

Sortui urhea Juri ja harmajapää Wsevolodkin,

Hän joka telineissään sadottain oli voittoja saanut;

Pulskea Iigor myös, joka Wolkov'in rannalle jätti

Immen itkemähän. Tämä neitonen kaulosi sangen

Hellänä armastaan; sinisilmän kiilteli kyynel.

"Iigor", haasteli hän, "älä lähde luotani. Pelkään,

Että et mun sylihin suloiseen takaisin tule koskaan".

Aaltoavaan povehen neit' armahisen yhä sulki.

Hellä sen ol' rukous, suu kuuma ja vallaton itku.

Iigorin rinnassa tok' väkevin oli kunnianpyyntö.

Rohkea Oskoldkin, tuo Wladimirin ystävä, surman

Surkean sai, verisen; suri valtias, kun tämä kaatui,

Hiipipä kyynelkin, jalo kyynel, sankarisilmään.

Uljaus Oskold'in yhä kuoleman kielissä kiilsi.

Rinta jo sen korisee, toki kiihoittaa sotilaita.

Rauvenneess' kädessään verinen sekä välkkyvä miekka

Vieläki viittasi tien vihollisten muuria kohti.

Näiden sankarien yleväin kato kaihoa nosti.

Hirmun hirveimmän Romanov'in kuolema tuotti;

Mainio sankari tää suvultaan oli korkea sangen.

Hältäpä vinkuva nuoli, mi muurin suojasta lensi,

Rinnan ruhjais' ja het' hänet kuollunna paiskasi maahan.

Marmorilinnaan kun Kiovaan tuli kuolema-tieto,

Kiekurat kultaiset repi leski ja hurjana itki.

Pyyhipä poskiltas, sinä itkevä, kiiltävä kaste,

Sulje myös sylihis tuo kätkyssä naurava pantti.

On vesa pienoinen tosin vielä, mut taivoa kohden

Tuuhein oksin on pian nouseva voittosa runko.

Laajalta varjostaa se ja suojavi miekkosta mailmaa.

Taivasta Eurpan Romanov'in sankaripolvi

Ain' yhä kaunistaa niin kauan kuin selkä Uralin

Nousevi pilvihin ast', niin kauan kuin Neva-virta

Laineitaan kohisten merehen Warregien kaataa.

Tää suku on ikuinen. Venäjälle se antava on ja

Kaikille kansoille viel' lainlaatijoit', urhoja myöskin.

Jälkeiset varakkaat perinnökseen maaliman saavat.

Päivä jo hämmästyin alemmaks yläkohdalta astui;

Kuumettain vinohon; olivat, kas, kahtehen kertaan

Vastahan Theodosiaa karanneet Venäläiset jo hukkaan.

Kuolleitten toverein veriruumisten kera seisoi

Viel' Wladimir sotilaineen ympäri vallien suojaa.

Hammasta harmissaan purivat soturit, jopa ääneen

Pilkkasivat jumaloitaan. Wladimirin rinnassa yltyi

Vaan yhä urhoisuus, tuo taivahan siittämä liekki.

Hän viha-vimmassaan nyt kiljaisi kuin jalopeura,

Kun sitä haavoittaa yht'äkkiä vinkuva nuoli.

"Ryssät!" ärjäsi hän, ja ne harmaat kallioseinät

Vastasi äänelleen, jopa tärskivät tornine muurit.

"Ryssät! voi toki jos tuo taivasta kiertävä päivä

Vihdoin katsova on häpeäämme, ja voittojen kansa

Hukkavi nyt häveten komeat, satavuotiset palmut!

Ei, tuhansittain ei, jos Wladimirin rinnassa hehkuu

Henkeä hiukankaan! Verituiskujen alla ken tahtoo

Seurata ruhtinastaan? Isien en linnahan mieli

Lyötynä kiiruhtaa, Kiovan komeaan kotohon nyt,

Katselemaan punastuin mun vanhoja merkkejä voiton.

Kuolema taikkapa voitto. Se tahtoni on luja, veikot!"

Haasteli, ratsustaan, joka vaahtosi, hyppäsi maahan.

Julma ja ankarakin hän rynttäysportahat iski

Muuriin huokaavaan väkevällä käs'varrella; niinkuin

Kuoleman-enkeli, jolla on käissään välkkyvä miekka,

Karkasi hän ylöspäin tuhotietään. Kun näki ryssät

Vaaran valtiahan, sotahuudon nostivat julman,

Sinne ryntäsivät, jopa toinen lykkäsi toistaan,

Kuin merilaineet, kuin ukonpilvet taivahan alla,

Vinkuess' pohjaisen. Verituiskun surmien kautta

Armaan valtiahan etehen, sitä suojelemaan nyt,

Tunkeutui sotureita; ja niinkuin tulviva virta

Kaatavi nurmillen, kuss' valkea-villavat laumat

Käyvät laitumellaan, sekä ympäri mökkien, peltoin

Turmiolaineitaan: niin kasvoi paisuva joukko

Aina ja hyökyikin yli valloitettujen muurein.

Impyet Theodosian, vapistuksesta kalmeat aivan,

Aaltoavin kiharin, sydäminkin sykkivin, turhaan

Temppeli-suojissaan avuks huusivat äitiä taivaan.

Juhlalliseen pukuhun puetut papit, harmajapäiset,

Polvia notkistain sen ihmeitä saattavan ristin

Juuressa, nyt anovat eest' kristittyin; sepä turhaa.

Turmio Theodosian oli tullut; sallimus sääsi.

Taivahan helmassa tuo säteikköä kantava neitsyt

Kaupungista jo kasvot käänsi ja korvansa sulki

Huudolta lastenkin, ei tuntenut sääliä yhtään.

Wladimirin loistavan voiton tuottavan tiesi hän varmaan

Oivaa onnea tuon matalan maan piirille, jonka

Peittävä vuossatojen kuluess' oli aikojen kaaos.

Kas, verikylvöstä hän näki nousevan aikoja myöten

Voiton palmujakin, joit' kasteli taivahan kaste,

Kukkivan loistossaan pelastettujen polvien varjoks'.

Olga jo innossaan, punaposki ja vikkelä sormi,

Näppäsi kantelettaan; ihastui pyhimyksien lauma.

Hillitä ryntääväin sotaintoa voitu ei millään.

Vaaleni, hämmästyi nyt Kreikan joukko; se joutset

Päästi ja miekatkin. Päin kaupunkiin osa siitä

Hyökäisee peläten, vaan toiset muurien päällä

Miekalla surmattiin. Verivirtoja Slaavien rauta

Mielellään yhä joi; sepä vallit kuolleilla kylvi.

Niin asujaimet myös, kun pääsevi kaupunkiloissa

Valkea valloilleen, tulen tuimaa raivoa kauan

Vastustaa kokevat, valaen vesivirtoja viljan,

Mutta se mahtava vaan, rajuten kun riehuvi myrsky,

Kiihtyvi kiihtymistään, jopa sylkevi paikasta toiseen

Tuimaa turmiotaan. Pian miehet luopuvat työstään,

Kun tuli yltyvi vaan. Nyt vanhat, korkeat kirkot

Jyskäen lankeavat ja palatsit kaatuvat maahan.

Niin ihan väistyivät sotajoukon voittavan eestä

Laumat suojelijain; koko kaupungin peri ryöstö.

Kuolleilla kylvettiin turut, niin kadutkin, jopa templit

Hurmehin tahrattiin punasiksi ja kuorien suojiss'

Naisia raiskattiin; valitus mitä surkein kuului.

Innossaan Wladimir, verikalpoa kantaen käissään,

Ratsastaa rajuten läpi kaupungin, hävitystä

Pyytävi vastustaa. Its'valtiahan kova ääni,

Missä se pauhasi vaan, väkivallan poistipa kohta.

Niin runolaulussakin tuo mahtava, oiva Poseidon

Aaltoja rankaisee, saa myrskyt viihtymähän myös.

Seisoen rattaissaan, kädessään kolm'haarikas, kiitää

Hän pika-varsoillaan vesien yli; viihtyess' myrskyn,

Vaippa ja kiekuratkin Jumalaa yliympäri liehuu.

Päivyt kultasi nyt, kun sammui, läntiset pilvet.

Loppunut on hävitys, ei kaupungissa nyt kuulu

Parkua Kreikkalaisten, ei voittajan riemua liioin;

Vaan kumu kuului, kun pilatut tytöt, lesket ja äidit

Itkivät nyyhkyttäin. Meri niin, kun tyyntyvi tuuli,

Kauan itkevi vielä; sen lainehet rantoja huimii.

Suojassaan komeassa, min seinät ja lattian peitti

Peittehet kirjaeltut, mukavasti linnassa loikoi

Ruhtinas Novgorodin, verisen sotamelskehen jälkeen.

Kultaiset hetuleet sekä purpurasilkkinen päällys

Sohvassa kimmoavass' oli, kussapa voittaja huokas'.

Valtiahan jalan vieressä ol' asu, loistava kilpi,

Miekka, mi tylsynyt on, kypär'kin, mi timantteja säihkyi.

Purpura-vaatteissaan sinisilmänen poikanen, jonka

Tukkaa tuoksuavaa rusoruusut kaunisti, Lesbon

Viiniä vaahtoavaa its'valtiahan pani maljaan

Seppelöityyn, soreaan. Avataan ovet äkkiä aivan.

Valtiahan etehen varustettua kaks venäläistä

Asteli juhlallisesti, ja toivat nää muassaan myös

Neiden pelkäävän -- ihanaa ken voi kuvaella?

Kaula sen kaunoinen oli, valkeat sen somasormet;

Huntuinen samaten. Siveällä sen rinnalla rippui

Ristiki kultainen, kuva sen jumalan, joka kuoli.

Pitkin hartioitaan valui sahramikeltanen tukka;

Kyynelkasteinen oli poski, ja taivasta kohden

Loi rukoellen hän sinisilmän vettynehen nyt.

Valtiahan etehen soturit heti lankesi maahan,

Sitten he verkalleen ylös nousivat; haasteli toinen:

"Ruhtinas Novgorodin, oi, saalistamme sa katso!

Kas, suloneitoa! Tuo ani armas aurinko, jonka

Rattahat kultaiset sinitaivahan kannella pyörii,

Ei ole koskaan, ei, ihanampata impeä nähnyt.

Luostari-kirkosta tään sorean pimeästä me saimme.

Äänetön, kyynelinen oli hän sekä pelvosta kalvas;

Polvillaan makas vaan pikimustien nunnien kesken

Hän rukouksissaan; jalo, kaunoinen oli nähdä,

Niinkuin pilvissä kuu hopeainen paistavi yöllä.

Teimmeki päätöksen sinullen, oi ruhtinas, viedä

Löydön herttaisen. Paras saalis haltijan onpi".

Vaikeni; tyttöä nyt Wladimir yhä katseli tarkkaan,

Autuas hekkumassaan. Tulisen sotasankarin eessä

Seisoi hellänä hän kuin kristin Venus ja itki.

Lemmen liekistä leimusi Wladimirin rohkea rinta.

Hän oli voitettu; kuin halukkaasti neitisen vartta

Hän soreaa syleillyt käsivarsin oisi, ja huulin

Hehkuvin suudellut pois poskien kosteat helmet;

Ei toki rohjennut; viel' vankina, itkiessäänkin

On ihanuudella tuo pyhä, taivahan siittämä valta.

Ruhtinas Novgorod'in nyt sangen hellänä lausui:

"Neito sa taivainen, miks pelkäät? Miksi sä itket?

En minä surmoa suo sinullen. Wladimirta et tunne.

Miehiä kärsivän mie näen jäykkänä, mutta mun silmä

Impeä itkevät' ei voi katsoa. Poskien helmet

Pyyhi ja naura'pas; ilo ei ole voittajan muutoin.

Kun sinä huokaat, ah, mun huokuvi rohkea rinta,

Polttavi itkusikin sydäntäin tulikuumana aivan".

Vastasi nyt hänellen surumielinen, lempeä vanki:

"Ruhtinas Novgorodin! Jos taistelet, naisia säästäin,

Miehiä vastaan vaan, ole, sankari, armias mulle!

Heimojen armasten tykö, maall' isien minut päästä".

Vaikeni; uudestaan Kiovan jalo ruhtinas alkoi:

"Mitkä sun vanhempas, oi kultani, on, mikä maasi?

Missä sä lapsena oot ilomielin leikkinyt? Varmaan

Aurinko kauniimp' on, ihanammat tähtilöt siellä.

Jos ei Novgorod'in jalo-kruunua kantaisi pääni,

Jos en hoitelis myös maa-ilman suurinta kansaa,

Het' sua seuraisin, unohtain mun valtani loisteen

Pappina hoitaisin sun alttarias pyhä puistoiss'".

Haasteli näin Wladimir; punahuulinen vanki nyt lausui:

"Oi, jos sie tulisit toki, rauhan merkkiä kantain,

Kaupunkiin isien, ylevinten kansojen kesken

Rauhaa solmeamaan tulevaisia aikoja varten!

Kaikki sa tiedä siis, Wladimir, miks' vielä mä piillän?

Konstantinopeli on minun kehtoni. On nimen' Anna.

Veljeni onpi Basilius. Valtiopurpura päällään

Oivana, suurenakin jalo-istuimella hän istuu,

Jonkapa Konstantino jo ammon aikoja sitten

Bospor'in rannoillen oli Tiiber'in kaltailta vienyt.

Ruhtinas Novgorodin, kotihin minun lähteä suokaa!

Kullalla, helmilläkin lunastaa minut veljeni voipi.

Ei korut kallihit tok' sua, voittava ruhtinas, voita.

Suurempi arvostaan kuninkaan-sydämellesi onpi

Arvo ja rakkaus, min vihamiehet antavat sulle".

Tutkivin silmäyksin Wladimir nyt tyttöä katsoi,

Haasteli viimeinkin: "suloruhtinatar, sua uskon.

Miksi en arvannut heti kaikki? Sun otsasi oiva,

Kaunoinen kuni päivä, sun vartalos, aateli myöskin

Kiiltävä kyynelten ihanain läpi, ääni ja käytös

Syntyä ilmaisee, joka purpuran on sukulainen.

Kuinkapa oot toki sie, sisar mahtavan keisarin, täällä,

Neito Romanian sie etevin? Mikä sattumus, Anna,

Veljesi linnasta on, hovistaan ani loisteliaasta

Tänne Tauriahan, sotatelmeihin sinut vienyt,

Wladimirin valtoihin?" Hän vaikeni; ruhtinatar nyt:

"Ruhtinas, ystävä ol' -- nimi sen Eudoksia -- mulla.

Oi, rakastimmepa kuin sisarukset toistansa toinen!

Aina ma seurassaan olin. Tuskin loisteli päivä,

Ennenkuin ihastuin hänen helmahan rientelin, kun taas

Tuikkasi tähtilö-yö, minä nukkuen muistelin häntä.

Meill' oli yhteinen ilo kuin surukin; suru istuu

Marmori-linnoissakin; levoton jos mie olin joskus,

Ääni Eudoksian toi minullen mun onneni jälleen.

Naureli taivahinen sulo-neitinen kuin kevät-päivä.

Sen ilo heitteli niin, kuni aurinko ruusuja mailmaan.

Sielu Eudoksian tyyn' oli; sen sylihin kuvastuipa

Maa sekä taivaskin. Kuvastaa niin lähtehen silmä

Kuuta ja päivääkin sekä partaan kukkia myöskin.

Ei toki kuoleva oo levoss' matkan päättänyt vielä.

Kaikkia haavoittaa tuo nuoria väijyvä käärme.

Äkkiä huolestui Eudoksia, ei puhunutkaan,

Vaan alas painoi tuon kiharaisen, kirkkahan otsan.

Kasteli kyynelten vesi silmää, huokasi rinta.

Neitisen poskellakin pian vaaleni purpura-ruusut.

Kerran ompeli hän, vapisten mun vieressä, kullast'

Ruusuja kankaasen, joka Koosta on; vieripä silloin

Helmilö silmästään mitä kirkkain. Itkevän immen

Suljin mie sylihin ja sen tuskia sääliä pyysin.

Nuolet rakkauden oli sattunehet sen rintaan.

Ei omavaltainen tuo lempivä neitinen ollut;

Kietonut kahleihin Aleksis oli häntä. Ei ollut

Synnyssä, rikkaudessa Eudoksian vertainen hän, mut

Oiva ja uljaskin ja Eudoksian ansaitsi lemmen.

Vanhempain kovien luja päätös luovutti heitä.

Lähti Aleksis siis sotahan Saraseenejä vastaan,

Urhona kuollakseen. Hän saikin sankarikuolon.

Mutta Eudoksia kun sanoman sotakentältä kuuli

Lemmikin surmasta, hän kiharat repi kultaiset päästään,

Tuimissa tuskissaan heti rinnan löi punaseksi.

Valkeni, vaipui hän ihan rauvenneena mun helmaan

Muiskuni saivat taas elohon ja sen tuskihin kurjan.

Lohduttaa koetin mitä hellimmästi mä häntä.

Tempasi itkunikin tikarin kädestään useasti.

Viihtyi viimeinkin Eudoksia, mutta ei ruusut

Kasvanut kasvoillaan, hymy ei sen huulilla sitten.

Jynkkänä istui hän, puristain mun kättäni, huokain,

Kun minä virkistää koetin suloäänellä häntä.

'Annani!' lausui hän, 'elämäin on sammunut. Hauta

Mullen maalima on, sen lamppuna loistava päivä.

Ehkäpä tutkinto vaan surumielellein levon antaa.

Kaukana ystävistäin sekä Konstantinopelin jyskeest'

Tauriass' luostarihin olen kätkevä entiset päivät'.

Hukkaan vastustin tätä tuumaa. Ystävä lähti.

Täälläpä kaupungiss' majakasta soi varjoa hälle

Suoja, mi tehtynä on siveille neidille, jotka

Taivahan sulhoa vaan yhä vartovat vieressä uskon

Lieden leimuavan, jopa viettävät juhlia toivon.

Linnan loistossa nyt olin itseksein. Suruvaippa

Peitteli luontoakin, mikä kaunoinen oli muinoin.

Vaipui helmahan yön mun luuloni tenhosa luoma.

Mieltäni viehättää ei voineet keisarilinnan

Tanssit loisteliaat, ei harppujen hilpeä sointo.

Niin pakenee yks' vuosi. Eudoksia ystävällensä

Kirjehen lennättää. 'Oi Annani', kirjotti hän, 'mie

Haudan reunalla oon. Läpi portin astelen kohta,

Josta ei kuoleva voi maa-ilmahan jällehen päästä.

Anna, mun luo tule! Sulta ma jäähyväiset tahon ottaa.

Riennä pyyhkimähän hiki kuolon, mi otsoa hyytää,

Silmäni sulkemahan tule! Oi, lähenee pian lähtö!'

Astuin vaunuihin; mua seurasi neitoa kaksi.

Pilvestä yösydämen hopioinut jo kuu oli merta,

Kun minä kaupunkiin tulin; luostarihin heti lensin.

Sielläpä tuskissaan makas, lampun liekuttaessa,

Kuoleva lemmittyin kovin paljon muuttunut. Kasvot

Kalvettuneet olivat; kuvasin oli kuoleman niissä.

Ympäri päätä sen tok' näin koittavan taivahan aamun;

Kiilteli silmässään elämän mitä kirkkahin toivo.

Kun tulin, hän ojentaa käsivarsia laihoja mulle,

Kauloakseen mua, mut alas vaipui heikkona sangen.

Hän mua katsahtaa. 'Oi Anna, mun Annani armas'.

Huokasi viel' koristen sen rinta. Hän kuoli ja lamppu

Liekuttain kamalasti, sammui. Ruumihin viereen

Hirveän yksin jäin; oli luonani tuoni ja yö vaan.

Vuodatin viljavat veet, kun kellojen soidessa arkku

Multahan mullattiin. Sepä tuntui mulle kuin oisi

Henkeni sammunut, kuin suremaan maa-ilmahan tänne

Ois olennostani vaan kuvajainen himmeä jäänyt.

Kuolinpaikasta sen minä en ole luopua voinut.

Varjossa kypressein useasti kuutama-öinä

Luostaripuistossa oon minä käynyt, mielien nähdä

Eessäni leijaavan mun kultani kirkkahan haamun,

Tuodakseen sanomaa ani autuain sielujen maasta.

Turhaan kolkutetaan toki henkien porttia aina;

Tuskien maalimahan asumaan pyhimykset ei muuta. --

Niinkuin ukkosen nuoli yht'äkkiä lentävi taivaast',

Tai kuni raivossaan, luminietosten sulatessa,

Paisuvat virtojen veet, valaen pois vainiot, karjat,

Theodosian etehen Wladimir sotajoukkone saapui,

Salpasi sen kokonaan; pakohon en taitanut päästä.

Kuolema toivoni vaan oli, kaiken mentyä hukkaan.

En pelännyt mitäkään. Wladimir, nyt kaikki sä tiedät.

Onneni käissäsi on. Toki tiedä -- Basilion sisko

Arvele ei, mikä ois parempaa, joko kuollo tai orjuus".

Vaikeni; näin Wladimir: "sulo ruhtinatar, sinä et oo

Vankini. Käske'päs! Sua kuulevi voitettu linna,

Voittajakin samaten. Mut illan kultainen tähti

Pilvessä vilkuttaa, jopa yökin käärivi huntuun

Metsät ja kaupungit sekä järvien siintävät seljät.

Linnassa vieraanain tämä yö ole! Huomenna, jos ei

Hellällä pyynnöllään Wladimir sua liikutetuks saa,

Keisarikaupunkiin takaisin lähetän sinut täältä".

Kolmas runoelma.

Anna jo men' levollen. Hän patjoille kimmoaville,

Suojassa uudinten, ihanan, jalon vartalon laski.

Yön hämärässäpä juhlallisessa yht'äkkiä kuului

Huiluin ja kannelten kimeäin sulavin helähys nyt

Korvaan helkähtävän. Säveleet nämä lempeät milloin

Voimassaan humisee, taas milloin kaukana kuolee,

Milloin niin helisee kuin riemun äänestä, milloin

Taas kuni murheissaan; oli tää valitus toki hento.

Lemmen päivinä niin punaposkisen neitisen luona

Poikaisen ajatus yhä lentävi, riemuten, pelkäin.

Anna jo uinahtaa. Läpi kultaisten itäporttein

Aurinko asteli nyt ihanaan maa-ilmahan luonnon.

Sen valo taivainen oli kaunis, vaan komeampi

Loisto, mi kimmeltää, kun ruhtinatar avas' silmän.

Sen leposuojahan nyt nais-orjia nuoria astui.

Kylvyn tuoksuavan tekivät nämä sen jäsenille,

Öljyillä voitelivat sen kutrit ja antoivat vaatteet.

Päivä jo huikaisten yläkohdalla seisovi. Astuu

Valtias Annan luo sisähän. Pakenee heti piiat.

Sitten näin anoen tämä uljas ruhtinas lausui:

"Kaunis ruhtinatar! mua tappelu uuvutti hukkaan;

Sie olit mielessäin. Ihanuudesta taivahan kiilsi

Sun kuva sielussain, unikullan poistaen kauas.

Anna, sa kietonut oot minut. Oi minä tyhmä, mä luulin

Lempeä ennenkin kokeneeni! Se huumetus ol' vaan,

Haihtuva pyörrytyskin, mitä immen helmassa tunsin.

Outoja tunteita nyt tuhansittain sieluhun karkaa,

Uusia päiviäkin näen koittavan. Ah, ikävöitsen

Niin sua, armastain, kuni toinen puoleni oisit.

Suo minullen sydämes, oi Anna, ja itsesi. Sitten

Kultaset istuimet olet voittava. Don'ista Vienan

Suuhun hallita saat mun kanssani, uhreja voitat.

Nuortuva on etehes Kiovan luja kaupunki, niin myös

Kauppiva Novgorodkin, sua lempivä valtias niiden.

Rauhalla kultaisellapa sie Venäjän sekä Kreikan

Vallat liittävä oot, ja ne kaks mitä oivinta kansaa

On jumaloitseva ain' sua varjelus-enkelinänsä".

Vaikeni; prinsessaa palavin hän katseli silmin.

Neitinen nyt punastui; pian vaaleus, astuen poskiin,

Pois punaruusut vei. Alas loi hän hämmästyneenä

Silmän kiiltelevän, ylös katsahti voitolla jälleen,

Haltiallen puhuen rehevästi ja tok' vapistenkin:

"Ei, Wladimir, niin, ei! Mene urhosa ruhtinas, ensin

Kreikkalaisten veri pois pesemään käsistäs; Wladimir myös

Heitä ne kouvot pois ikipäiväks, joille sä uhraat,

Ennenkuin minullen, sisarelle Basilion, hiiskut

Lemmestä. Sieluni on, Wladimir, sua kiittävä aina;

En sua lempiä saa. Jos toivotat onnea mulle,

Ah, lähetä minut siis kotohon, niin ain' sua siunaan.

Oi ikävää, mikä on, pyhien taas seurahan päästä!

Mun sydän sykkielee, kun vasken huutava ääni

Kutsuvi temppelihin, kun kristityt juhlallisesti

Laulavat hallelujaan, kun kunniavaatteissa pappi

Suitsutusaineitaan hajottaa, sekä kynttilät kauniit

Es'ripun eess' pyhimmän palavat, ihan kullalle hohtain,

Niinkuin tähtilötkin, ani kirkkaat, päällä Olympon,

Tuon, mikä itse vaan valo-maaliman es'rippu onpi.

Oi, kuvas juurehen taas minä itkien vaipua mielin,

Sie pyhä Maaria, taivahan morsian, äiti ja neitsyt.

Myös etehes, Jumalan', joka kylpein purpuravirroiss',

Rististä maalimahan levität käsivarsias siunain.

Kuuntele, oi Wladimir! pyhien tykö taas minut päästä".

Ruhtinatar puhui näin. Sen säihkyvähän sinisilmään

Kyynele pistäytyi; hän kääntyen pyyhkäsi pois sen.

Murheen hattara himmeä Wladimirin otsoa peitti,

Rintaa valtasivat vihan, lempeyden eri tunteet.

Voittipa vihdoinkin toki lempi, ja haltija haastoi:

"Lähde kristitytär, pakanan surukyyneltä pilkkaa.

Ei Wladimir pidätä sua, sieluni ei sitä siedä,

Jos olisin vähäkään sua vaivannut, sulo impi.

Kuule pyyntöni tää: toki lahjan ottaos, jotta

Bosporin rannalla sie, komeassa sun veljesi linnass',

Muistaisit surevaa Venäläisten tsaaria vielä.

Lahja on pienoinen sinullen -- vain helmiä, kultaa.

Mutta ei antimehen, vaan antajan mielehen yksin,

Katsele taivaiset". Hän vaikeni; hoppea-lippaiss',

Käskystä valtiahan, prinsessalle toi kaksi orjaa

Jos jotakin, mitä laivoillaan sekä rattailla tuottaa

Kaupunki Novgorod'in, mitä kalleinta mailmassa onpi,

Gangeen rannoilta asti ja Gliisin järvestä, jossa

On merikultoakin, koristukseks ruhtinatarten.

Siell' oli kultaiset korut kaulallen, käsille'kin,

Kruunu timanttinen myös, kivinenkin kiiltävä ruusu

Rinnalle tuon ihanan koristukseks, helmilövöitä,

Huntuja hienoja kuin hopeaiset, harmajat usmat,

Joitapa helmasta maan, elonleikkuun iltana, nousee;

Kullasta oil koteloita ja kristallipulloja, joissa

Öljyjä Syyrian maast' oli, Myrrhan nesteitä myöskin.

Nähtiin kaikkea tääll' ihanuuden hyötyä varten.

Kutsui nyt Wladimir sen uljahan, uskotun Dmitrin.

Hän oli kristitty, Wladimirin seurassa tok' pakanoita

Vastaan oil sotinut, nykyään Bulgarialaisen

Telmehen kentältä hän kotihin oli saapunut; ei sen

Kalpoa kastanut oo veri kristittyin. Kiovasta

Loisteliaasta hän hiljattain oli haltijan leiriin

Saapunut, sittenkuin oli täyttänyt tärkeän toimen.

Wladimirin luo tuli hän; tämä sitten haasteli hälle:

"Dmitri, sa ratsusi nyt satuloitse, kiirehi kohta

Lähtemähän sotamiehine aina Bytsantihin asti,

Kreikan keisarin luo sen siskoa viemähän täältä.

Henkesi varjelkoon joka vaarasta häntä, oi Dmitri.

Maksava on Wladimir sinun työs", Ulos astui ja Annaan

Silmän loi surevan, pois mennen. Poskia neidon

Kasteli kyynelveet. Tulivat pian kultaiset vaunut,

Hirnuvat varsat eessä, ja ratsasmiehiä seuras'.

Vaunuihin meni Anna ja palveluspiikoja kanssaan.

Vaunut vierivät pois. Ihanaiset peitteli kasvot

Hunnulla ruhtinatar, serafin myös mietteitä mietti.

Luolassaan eli, ei Bytsantista kaukana aivan,

Hurskas mies, erokas. Oli Antonius tämä vanhus.

Ei pikarin sima, ei hymyhuulet viekkahat neidon,

Ei lumo kunniankaan, ei ihmis-mieltymys häntä

Vietellyt ole tieltä, mi vie sovintoon, pyhitykseen.

Aikusin veljistään, kodostaankin suojelevasta

Kauas hän pakenee erämaihin. Aurinko, kuu vaan

Siell' oli kumppalinaan, sekä kiiltävät enkelit, jotka

Miettivän vuoteesen ihanain unien kera lensi.

Kantoi maa hänellen elatukseks tuotteita metsän;

Lähtehen vettä hän joi, makaus-sijanaan oli paasi.

Ympäri maan, vesien oli kaksin kerroin jo pannut

Peitteet yö pimeät; jopa mustiin, jynkkihin pilviin

Piilsi Olympon kuu, jopa taivahan tähtilöt kaikki

Äkkiä sammuivat. Rajuilma jo metsässä riehui

Tuimana vimmassaan, rutistuivat vuorien kuuset.

Ilmapa virrottain alas maahan kaatavi vettä,

Pilvissä kärmeilee ukon nuolia, kallio-rotkoist'

Ankara jyske'kin, tärisyttäin vuoria, kaikui.

Annapa kumppanineen ihan huoleti vuoria kulki.

Herra on suojana hällä. Jo seisoi saattava joukko

Neuvotta paikallaan. Hevoset kavioitetut, pelkäin

Ukkoisen jylinää, totelleet ei ohjia miesten.

Äkkiä loisteli nyt pimeän läpi valkeus armas.

Mentihin sinne'päin. Kas, suojelevan kolon suussa

Seisoi tuo erokas, jalo nähdä, soihtua kantain.

Parrassa kiiltelevässä kuin härmä ja hoppea-hiuksiss'

Hän oli kuin kuvaus patriarkkain ai'oista asti.

Korkeall' äänellä hän läpi myrskyn riehuvan lausui:

"Sisko Basilius'en, oi Wladimirin morsian, Anna,

Terve! jos toivonut oot ikä-Antoniusta sa nähdä,

Huoleti astele nyt sen mökkihin, vartoen päivää.

Myrsky on viihtyvä het', sanansaattaja loistavan aamun

Maan yli rauhaisen pian lentävä kultasin siivin".

Ruhtinatar ihastuin, näöltään kuin enkeli, huusi:

"Oi, mun onneni yö, sua siunaan, vaikkapa riehut!

Miehen näyttänyt oot ylevän, min kunniakruunu

Urhojen mainetta on etevämpi ja loistoa vallan.

Riemuiten majahas' menen; Antonius toki mulle

Näytä tie elämän, sinä taivahan ystävä armas,

Jotta ma luolastas pyhitettynä pois menisin taas".

Haasteli, vaunuistaan alas astui, men' pyhän suojaan

Palveluspiikoineen; terästetty ja kestävä lauma

Ulkona vaan levähtää satehest' likomärjällä maalla.

Äänen ennustavan korottaa ikä-miesi ja haastaa:

"Sisko Basilius'en, oi Wladimirin morsian, Anna,

Terve! loistava on sinun onnesi. Kätkyeses' on

Maaria vilkaissut yli tähtien istuimeltaan;

Lapsuudestasikin ovat enkelit kanssasi käyneet.

Sarmati-linnojen päälle sä ristin lippua vielä

Istutat; palvelemaan Jumalaa saat kansoja paljon.

Kukkivan puun elämän Venäläisten maasta jo huomaan

Nousevan taivaasen, sadottain vuoskausia siunain.

Kattojen Novgorod'in yli nostavi suuri Sophia

Uljaita temppelitorneja pilvihin; ympäri häntä

Karttuvi tyttäriään, rivi välkkyvä Volgasta Objiin.

Istuin kaatuva on, joka ensin vainotun ristin

Vahvana turvana ol'. Kas, kansoja, turpanit päässään,

Siirtyvi Europaan aromailtaan Aasian helmoiss';

Linnankin tekevät nämä Bosporin rannalle; ristin

Kylvökset verehen nämä julmat polkevat aivan.

Kirkko on murheissaan; väkivaltoa vastahan silloin

Yksin Russia vaan väkevin on muuri, ja kuu on

Sammuva, ennenkuin kokonaiseks kasvanut onpi.

Aikojen synkeyteen syvempään mun silmäni katsoo.

Turmion itselleen Euroopa on tuottava itse.

Seinen rannalla kaukaisella on jättiläis-urho

Nouseva pilviä kohti, ja maa sen jalkojen alla

Huokavi tuskissaan Nevahan aina Taagusta asti.

Kirkot raastavi hän sekä luostarit; vangitut kansat

Kulkevat murheissaan, tuon voittajan vaunuja saattain.

Loistava ruhtinas on Venäläisten herrana silloin,

Mainio voimastaan sekä taivahan rakkaudesta.

Hän Aleksander on, maa-ilmalle suotu se toinen,

Entistä suurempi tok'; sen loistavat on avut hällä,

Mutta sen virheet ei. Hän hellänä suojavi mailmaa.

Vastaan lannistajaa hän kamppailee, ukon tulta

Iskien; kas, sotaenkelit voitoissa saattavat häntä.

Hurjan hirviön, sen häpiäks, hän syöksevi maahan.

On ilo kansoilla, kun takaisin pian voittaja kääntyy.

Maille'pa antavi myös ajan kultaisen tämä jälleen.

Annani, riemuitse! Väkeväin tulet tsaarien äidiks';

Istuin Moskovian toki loistavin onpi, kun jälkeen

Rurik'in saa Romanov ikivanhan, mainion paikan".

Vaikeni; Antonius tekemään meni ruokoa halpaa.

Valkean lieskaavan virittää hän kolkkohon luolaan.

Mutta se kaunoinen, jalo neitoinen povehensa

Kätkevi tuon erakon sanat, niinkuin Maaria muinoin

Paimenten sanoman sinä yönä, mi toi elon mailmaan.

Viihtyi viimeinkin rajuilma ja ukkosen jyske.

Tähtilöt pilkistivät viel' taivahan kannelta kerran,

Mut pian sammuivat; kas, läntisen rantehen vieress'

Kuu meni kuolemahan, leväten rusopilvien päällä.

Nousipa nyt esihin jalo päivä; timantteja täynnä,

Aurinkoo muaten, sulosulhon muiskuja maistain,

Maa punastui kimaltain. Jopa lintujen laulukin kuului

Pilven haituvien sekä metsän oksien suojast'.

Rotkoistaan näkyviin elikotkin hiipivät hiljaa,

Helmassa metsien taas sekä niittyjen tanssiaksensa.

Alta jo pensasten sekä puiden nousivat Ryssät;

Pyyhkivät kiiltelevistä he vaatteistaan satehen pois,

Myös sidotut hevoset ilomielin päästivät puista.

Anna nyt, kiitellen erokasta, sen luolasta lähti.

Hän erotessaan tuon ikämiehen suuteli kättä.

Ennen iltoa hän komeaan Bytsantihin saapui.

Sulki Basilius nyt sulosen sisaren sylihinsä.

Ei toki armahan tuo verinen sota ryöstänyt hältä.

Saattaja-urhoillen jakelee hän lahjoja viljan.

Dmitrin kaulahan hän pani kultaset käädyt, ja lauman

Kiovan haltian luo lähettää takaisin, sitä kiittäin.

Ilta jo tullut on. Ani kaunihin keisarilinnan

Juhlassa kannel soi. Tuhanten valo-lamppujen tulta

Peilit heijastivat hopeaiset; kukkia viljan

Kiipesi kärmeillen ylös marmoripatsaita pitkin.

Kas, tuli Annan luo sata neitoa, saartaen häntä,

Näyttämähän iloaan. Lymyhyn meni äkkiä Anna.

Yksin kammiossaan, johon paistavi kulkeva kuudan,

Varjossa uudinten hän miettivi vuotehellansa;

Viimeinkin nukahtaa. Eudoksia sen unelmissa

Taivosta ilmestyi. Ei kasvoja kaihtanut musta

Luostarihuntuinen, ei poskia kalpeus kalman.

Niin kuni ennenkin oli hän, kun keisari-linnan

Suojissa lauleli hän ilomielin, soidessa lyyran,

Astui hyppelemään, pani rintahan helmejä kiinni,

Niin kiharoihinkin kivisen koruseppelin pisti.

Hellänä kuiskasi hän kuni lännetär ruusujen kesken:

"Kultani", haasteli hän, "oi Anna, en saa minä tulla

Kruunun kirkkaudessa, en loistossa purpurahunnun,

Kun sinä valvot, en. Sinullen toki onnea tuomaan

Astelin maa-ilmast' alas, kussapa mie ja Aleksis

Loistoa rakkauden iänkaiken nauttia saamme.

Kielellä oot pyhien useasti. Mainehen, onnen

Maassa ja taivossakin perit kaiketi. Loistavan kruunun

Täällä jo voittava oot, sädekruunun pilvien päällä.

Voi hyvin, Annani, nyt! Jumalan sanansaattajaks tänne

Saapunut en ole'kaan; jalomman tämä toimi on hengen.

Lempeni tähden vaan alas astuin pilvistä tänne.

Voi hyvin, Annani, nyt! Iloilmoissa yhdymme kerran".

Haasteli, suutelikin sima-suin sen nukkuvan suuta.

Nyt pakenee uni Annan, ja tyhjän, hehkuvan helman

Turhaan hän levittää. Ei koitar koittanut vielä,

Kantaen hiuksissaan punaset tuliruusut, ja yökin

Valtasi maan kokonaan; mut valvoi kumminki Anna.

Viipyi Theodosiass' Wladimir' vaan päiveä kolme.

Nähty ei vallitsijaa. Sepä linnan suojissa piilsi.

Kas, pyhimykset vaan, Jumal'kin sen tuntehet tunsi.

Mutta kun kolmas aamu jo kultasi taivahan kantta,

Raatiin juhlalliseen jalot ruhtinahat tämä kutsui.

Nyt Wladimir meni istuimelleen; sankarit oivat

Kärpän-kaapuissaan oli ympäri ruhtinas-tuolin.

Joukkoa sankarien oli Oleg, syntysin aina

Rurikist', Novgorod'in, Kiovankin valtiahasta,

Boris, harmajapää, satavuotinen neuvojen Nestor,

Kreikan kauhistus, Jaroslav, varakas uro Konek;

Kynteli peltoja sen tuhat härkää Volkovin rannall'.

Vieläpä Mading, Dir sekä Rognvald, mainiot urhot.

Akkunaholvien kautta jo asteli ruusuinen päivä

Neuvosten salihin. Näin kiiltävä enkeli astuu

Seuraan uskovien, ilon, voiman tuottaja ollen.

Valtasi hiljaisuus; nyt mahtava ruhtinas lausui:

"Oi ylevät pajarit, sotasankarit, viisahat miehet!

Teitä en kutsunut oo sotihin nyt neuvoa saamaan,

Jälleen tuumimahan verisaunoja rauhallisille

Maille ja kansoillen. Surettaa mua suurempi murhe.

Kas, kuin leimahtaa itärannalla kultainen päivä.

Harhojen yöstäpä niin, tuhannen nyt vuotta jo sitten,

Armon aurinko nous' sukukunnille harhaileville.

Kaukana Jordanin hopeaisen rannoilla, kussa

Palmuja tuudittaa sulotuulet taivahan, kussa

Setrit Libanon'in sekä Siion tornine nousee,

On elänyt Jumal', on sovittain koko maaliman kuollut.

Kaikki nyt uudistuu. Taas lempeä viittavi polku

Keskellä taivon ja maan; katumuksen kaitoa tietä

Pyrkivi onnelliseen elohon suku kuolevien taas.

Vainovi kyyhkyinen verikokkoa. Ristipä, voittain

Miekatkin sotilain, sotasankarien ilo-kruunut,

Lentävi ympäri maan; tukenaan on enkelilauma.

Kaupunki kaunoinen, elämän joen kastama, laskee

Pilvistä pinnalle maan: sitä suitsutus pilvinä peittää.

Taivahan kaupungin kuvaus tämä kaupunki onpi.

Kaikilla valkeus on. Venäjää pimeys yhä peittää.

Vielä Peraunillen veriuhreja tuopi sen kansa.

Ei Wladimir sitä tee edespäin. Hän mielivi synnist'

Puhdistaa sydäntään, ylös nousta nuorena veestä

Uuden syntymisen, levähtää elämän ihanan puun

Siimeksessä ja rakkauden meri-rannalla myöskin.

Kuunnelkaa pajarit mun ääneni! Tiedätte kuinka

Mainioks oon Venäjän, minut itse ja teidätki tehnyt.

Keisarin valtoa oon tärisyttänyt rautaisin kourin,

Voittanut kansatkin lähell' Bogia, Kasanin maassa.

Nyt haluan toki mie ilomielin kruununi antaa,

Miekan ja valtikankin sekä purpuravaipan ja muuttaa

Munkkina luostarihin, jos ette mun kanssani käänny.

Ennenkuin merehen on sammunut päivyen soihtu,

Konstantinopelihin komeaan minä matkata tahdon,

Kasteen ottamahan sekä ristille vannomahan myös.

Surmiin, voittoihin, urohot, mun kanssani muinoin

Lähditte; ettekö nyt elohon mua seurata tahdo?

Emmitte. Olkohon niin, Wladimir toki päättänyt onpi".

Vaikeni; huomasivat nyt loistavan ihmehen kaikki.

Suuri ja herttainen hopeaisine pilvine taivas

Päällä on neuvosten; sen keskellä leimuen loisti

Aurinko kultainen, suveaa kesälämpöä antain.

Ristiksi kiilteleväksi, min ympäri ruusuja kiertyi,

Aurinko muuttui nyt; yli sankarien kokouksen

Lenteli kyyhkyinen, lumivalkea, välkkyvin siivin.

Lentänet leyhkäsivät, kuten paimen-laumassa hiljaa

Lännetär hengittää, kuten muiskavi viileä tuuli

Viljeliää, kun hän kivisen saran kultia leikkaa.

Siivikkäät kerubit, sulo purpura poskien päällä,

Pilvistä pilkistivät, puna-ruusuilla reunustetuista;

Äänellään hopean heleällä he laulelivat näin:

"Kiitos nyt Isällen, joka on, joka on yhä aina!

Kiitos myös Pojallen, joka maaliman eestä on kuollut!

Kiitos Hengellekin, joka sielusta poistavi talvet!"

Maahan lankesivat pajarit kera ruhtinahansa;

Sitte he verkalleen ylös nousivat; on näky mennyt.

Ristille vannoivat iki-kuuliaisuutta he kaikki.

Ennenkuin merehen oli lännessä vaipunut päivä,

Ruhtinas Novgorod'in, sotilain kera niin pajareinkin,

Konstantinopelihin komeaan meni rauhassa matkaan.

Ristiä loistelevaa, hopeaistaki kanteli pappi

Astuvien etupäässä. Näin lempeä tähtiki muinoin

Saatteli Bethlehemiin idän tietäjät Persian maasta.

Äkkiä ihme taas Sarmatien silmihin astui.

Pilvien helmasta, kas, kakspäinen kotka nyt maahan

Hiljaa laskeutui, pyhän merkin ympäri lensi,

Siihenpä istuikin, sitä suudellen verinoukin;

Siinä se viipyi siks kuin Konstantinopelin viereen

Tullut on Wladimir. Kas, keisarin käskyst', mi tiesi

Wladimirin toimen nyt, tätä vastaan neitoja Kreikan,

Valkeissa hunnuissaan, tuli laulaen, kukkia kylväin.

Sielua niin pyhänkin, sitehet kun ruumihin särkein

Voittava tää, kokenut, Jerusalmihin uutehen muuttaa,

Portissa kohtaavat lumivalkeat neitiset, jotka

Vaattehet puhdistivat Karitsan verivuossa, ja harppuin

Soidessa vierastaan iki-juhlalle henkien vievät.

Yksin kammiossaan, vaan taivahan laumojen nähden,

Ruhtinatar rukoilee, käheröitään ei sulo-Myrrhan

Nestehet kastelleet, ei helmiä kiiltänyt niissä.

Musta sen huntuinen oli; kultainen ristilö yksin

Riippui rinnallaan siveäll'. Katalan sopi kyllä

Kantaa mustia vaan. Sydäntään tämä neitinen itki.

Muinen se puhdas oil, himojen nyt syöttinä nurkui.

Neitsyn taivahisen kuvan, säihkyvän, eessä hän maaten,

Viljavat silmissään vedet, haasteli hartahast' sangen:

"Lemmen ruhtinahan pyhä äiti, sä morsio taivaan,

Maaria, kuuleppas! Haluten, vapisten sua tohdin

Mie rukoella nyt, rukoella en rohkene poikaas.

Paljastaa kipuaan voi neitsyt neitsylle yksin,

Mutta, ah, kukkainen jumaluuden liekissä kuihtuu.

Tuskani ilmaisen minä sulle. Sa naisena tunnet

Tuskamme itse'kin; sinunkin sydämes läpi kalpa

Kauhea käynyt on; minullen suo lohdutus taivaan.

Kas, minä muuttunut oon; pyhityksen tieltä mun vievät

Äänet tenhotarten. Jopa hornan henkien lauma

Sielussa ilveilee, valoenkelin vaippoa kantain.

Syntien syöttinä oon. Minä lemmin; voi, kuka on se?

Sortaja kristittyin, joka miekalla vainovi heitä.

Ristiä pilkkavi hän, pakanain jumaloilleki uhraa.

Sammuta, Maaria pie, himoliekkini. Taivahan neitsy,

En rukoella voi its' eestäni; oi, Wladimir vaan

Tee toki autuahaks. Hän armosi ansaitseekin.

Itse mä kärsiä voin. Syvempään mua ain' yhä syökse,

Taivahan ruhtinatar, sätehistä sun kasvosi! saakoon

Vaan Wladimir pyhien perinnön, ijankaikkisen kruunun".

Vaikeni; pää syvempään sen vaipui. Poskilla itku

Virtasi taivahinen; sopis' enkelisuukkonen sille.

Rintaki aaltoilee, kun huokavi tuskallisesti.

Valkeus kultainen yht'äkkiä peitti sen päätä.

Katseli, huikenikin. Kas, purpurapilvien päällä

Oiva ja herttainen alas astui taivahan poika.

Posket hehkuivat kuni aamu, kuin tähtilöt silmät,

Lempeä loisteli myös säteikkö sen kiekura-päässä.

Toisessa käissään hän iloharppua kantoi ja toisess'

Palmua viuhuttavaa; hopean-heleälläpä suulla

Haasteli neidollen sanansaattaja taivahan tarhain:

"Taivahan ruhtinatar sua tervehtää, sulo Anna;

Oi, älä viivy tääll'! Wladimir, sun sulhosi vartoo.

Purpurahan pukeu'. Venäjän suvut on sua, Anna,

Äitinä siunaavat satojen pikavuosien alla".

Haasteli; lenteli pois tuo kiiltävä enkeli. Anna

On rukouksissaan. Rukous sen tuntematon on,

Mutta se kullalla piirretty on Ijankaikkisen kirjaan.

Nousi ja nyt menikin. Oven suussa jo vastahan häntä

Palveluspiikoja on. Tämä herttainen pani tukkaan

Öljyjä Syrian maast', koristuksia Indian myös ja

Pitkin lanteitaan valumaan pani purpurahunnun.

Elegia 6.

Pois paennut suvi on; ajaen tulivaunuissa, päivän

Loistelias kuningas ain' etenee etelään.

Eempänä pilvessä liehuvi lamppusi liekki, Selene;

Tähtilöt tuikkivat nyt eempänä holvissa yön.

Talvea ennustaapi jo tuulten viileä viima;

Vaahterakin valittain haiveniaan ravistaa.

Lehdoissa vaiennut valitus satakielisen onpi.

Laaksoissa illakkokaan ei levitä lemuaan.

Oi, miten muuttunut oot, sinä luonto, mun äitini armas.

Ei tähät, ei kukatkaan seppelöi päätäsi nyt.

Kauemmin mua ei lemuinen sun henkesi hurmaa.

Jalkani et etehen kylvele kukkia sie.

Kunnes syntyvi taas kevät, uinaelet väritön, ja

Maasta, mi kuihtunut on, katselen taivohon päin.

Sieltäpä kirkkahammasti kuin suvi-iltoina muinoin,

Kuu avaruuksia nyt paistehellaan valistaa.

Taivolla kiiltelevät tiheämmässä kultaiset tähdet;

Nuo ylös onnelahan viittovat sielua mun.

Oi toki, koskahan murtuvat raskahat maalliset kahleet?

Milloinka leijaelee lentimin loistelevin,

Onnen lapsena, henkeni henkien seurahan, kussa

Palmut leyhkäelee, kultaset kantelot soi?

Kas, kesä mun meni pois; kuvatuksen kukkaset ennää

Kaunistamassa ei oo kenttiä mun elämän.

Lehdossa latvoista ei unet lempeät kuiskuta, ei soi

Lintujen laulussa, ei kuohussa lainehien.

Kuitenkin sydämein tyven on, alas toivehen tähdet

Sallimuksen hämärään taivaista tuikkaelee.

Linnut.

Satakieli.

Niittyjen orvokit kun lemuaa, kun nousevi hiljaa

Kuu, puna kasvoillaan, helmasta lainehien,

Laulelemaan rupean jo, ja Cyprian kukkanen, lilja,

Poskella taivahinen kyynele, laaksoissa on.

Vieras korvailee, uneten, mua varjossa tammen,

Sulhoki lempeämmin muiskavi morsiantaan.

Huuhkaja.

Korvessa, raunioiden sekä hautojen päällä mä nostan

Hirveän mylvinän, kun synkeä yö lähenee.

Peity pilvehen, Liina, ja sammu sa tuikkiva tähti!

Hattarat itkeköhöt! Kuusissa vingu, sa myrsk'!

Tuonen ja haudan tuttava oon. Väristyksellä täyttää

Lauluni hirmuinen yöllisen matkustajan.

Leivonen.

Ruusuilla, kullalla kun Koi kaunistaapi Olympon,

Lentelen taivohon päin, laulaen riemuelen.

Liitelen miekkoinen ihanan sinitaivahan alla

Päällite maan viherän, verhoileman kevähän.

Seeste ja myös vapaus mun rintani riemulla täyttää.

Ei ole koskaan viel' kieleni vaikeroinut.

Turturi-kyyhky.

Lehdossa mie kulutan ikäpäiväni myrttien kesken,

Armastelen, kuherran, morsiantain hyväilen.

Autuuttain ylistän yhä äänellä änkyttävällä.

Lempeni riemusta vaan, tuntehikas, runoan.

En kehumista ma kärkkinyt. Vaan sulokultani nokka,

Hehkuva, vastatkoon laululle suukkosillaan.

Syksy.

Aittoihin tilaviin on korjattu sarkojen kulta;

Myös elojuhliakin tanssilla vietetty on.

Tyttöjen lauma Pomonan puistikkoiss' hedelmillä

Täyttänyt on kudotut kopsaset kukkuralleen.

Kukkiva, kaunoinen kesä huo'aten rientävi pois, ja

Maatamme syys lähenee kylmine kiekuroineen.

Murheissaan kedot on, valavat vesivirtoja pilvet,

Kalman karvallinen kuihtunut viidakko on.

Vaskiset rattahat pohjaisen jyrisee, meren selkä

Tummettuu uhaten, ärjyvi tuimistunut.

Kaikkipa muuttunut on. Kukatarten tarhassa, kussa

Hyppelivät nykyään lämpimät lännettäret,

Kussapa suuteli ruusua kullan-pilkukas perho,

Kalseat tuulet vaan vinkuvat kentillä nyt.

Maiden ja järvienkin yli ilman laulavat laumat

Suopeahan etelään muuttanehet ovat pois.

Latvassa lehmuksen käen kukkuminen eipä ennää

Neitisen rintahan luo aaveita rakkauden.

Leivo ei laulele nyt, kun koittavi kultainen päivä,

Kerttu ei vaitele, kun Cynthia suo valoaan.

Paljailla oksilla vaan sysimustia korppia kiikkuu.

Huuhkajan mylvinä öin murheita tuo mukanaan.

Seppeli kutrissaan, ei paimen varjossa ennää,

Karjat kun ilakoi, laulele neitisestään.

Kuunteli piilossaan povin sykkivin tää, esihin niin

Hyökkäsi, suukkosillaan tukkesi lemmikin suun.

Siskojen leikkivien kera ei hymyten tämä ennää,

Lintuset kun livertää, tanssien nurmille käy,

Juhlan seppeltä ei sido, lähtehesen eipä peilaa

Kutrien kultia, ei poskien hehkuakaan;

Ei mene kohtaamaan ilomielin lemmittyänsä.

Luolienkaan hämärää rakkaus ei pyhitä.

Ehtoon tähti, mut ei sun säihkyvä silmäsi, saapi

Nurmella loikoilevan laulajan laulamahan.

Oi, mihin niin pian on paennut ihanuutesi, luonto?

Kussa on nyt Kukatar armaine tyttärineen?

Kukkien ruhtinatar on kuihtunut, hohtava ruusu;

Vuokko, mi ilmautui ensinnä, poissa jo on.

Balsami-orvokkien lemu ei nyt juovuta iltaa,

Läikkyvä tulpani ei loistele nyt värillään.

Narcisso kultainen, kuvajaisen pettämä, kuoli;

Auringon jumalaa Klytia ei ikävöi.

Kaikk' katos'. Nuoruuden sulopäivinä, oi, elämäämme

Toivo ja viehätys niin riemulla seppelöitsee,

Ruusuja tuo esihin tuhansittain tiellemme; kaikki

Tallavi syys surujen, kuihtuvat, kuolevat nuo,

Kun ilojen unehen nukuttaa meit' toivehen sitra,

Taivosta näämme me unt', korvissa toinnumme taas.

Tokkopa nauttivi ihminen vain hukataksensa? Eikö

Tään elämän sekaus vie elämään parempaan,

Syntymä-hetkeä vartoavaan? Pysy luonani kauan,

Sie suloinen värähdys! Elvytä rintani myös.

Kuin kevät-aurinko hehkuva, taivahan armo on kerran

Koittava maalle ja kaikk' saa ihanan elämän.

Silloin ainainen kevät on iki-ruusuine, silloin

Saamme me riemuja, joit' näimme me varjoina tääll'.

Saalihit hauta on antava. Palkitahan joka kyynel;

Voittoa myös jokainen huokaus kantava on.

Elegia 20.

Lähtevä oon ma, Amanda, ei koskaan nähdyille maille,

Tuonelahan avaraan. Et tule kanssani sie,

Vaskitetulla sen portilla kättäsi en puristaa saa,

Sen pimeän joen yl' silmäsi ei mua vie.

Oi, miten helppo on kuolema lempivän lemmityn eestä!

Lempeä ei puetus hirvitä, hauta ei myös.

Tolkkua pyytämähän elämästä se, rohkea, rientää,

Es'ripun tuon sumean voitolla raastavi myös.

Taivahan maitapa siellä se katsovi; haimio sinne

Arkadian asettaa, hukkahan etsityn tääll'.

Hauta on temppeli, kun sitä kaunistaa kukat lemmen;

Henkien laulantohan sen pyhä-kuorissa soi.

Hengettäret surevat, nojaten alas patsasta vasten,

Polvistuen pyhätkin sielujen eest' rukoilee,

Kunnes paistavi suuri ja loistoinen ikipäivä

Hautojen synkeyteen, siksikuin enkelien

Ääni ne uinahtavat herättää, heläten: herätkää jo

Kumpiki kultainen! Nyt kevät Eden'in on.

Puistoissa ruusuja on vesihelmine, poimiaksenne;

Toivosta, nautinnost' kukkivi puu elämän.

Lempivien uni on sulo; en näe unta, Amanda!

Rakkauden kera men' toivo ja uskoki pois.

Runoja.

(Schiller'in.)

Kylväjä.

Siemenen kultaisen sinä toivossa peltohon kylvät;

Kun kevät kukkivi, sie toukosi näät itävän.

Vaan ajan vainiohon, ijän kaiken kukkimahan, miks

Kylvellä aikaelet kultia viisauden?

Odysseus.

Löytääkseen kotomaan, meret kaikki Odysseus kiertää;

Schyllan ja myös Charybdin käy kamalan läpi hän,

Hirmuisten merien sekä maidenkin läpi kulkee,

Vieläpä tuonelahan harhautuu pimeään.

Vihdoin hän Ithakan sulo-rannalle nukkuen maatuu.

Kun heräs', itkien ei tuntenut maat' isien.

Juhaniitti-ritarit.

Kaunistaa asu ristin teit', sota-leijonat, kun vaan

Teidän turvissa on Akko ja myös Rhodokin,

Kun pyhihin kävijän läpi korven viette ja ootte

Miekalla, kuin kerubin, haudalla tuon pyhän maan.

Vaalian vyölimä tok' koristus ihanampi on teille,

Leijonat taistelujen, suur-sukuiset urohot,

Kun potilas saa hoitoa, nääntyvä hoivoa teiltä,

Kun pyhän laupeuden tehtävän täytätte niin.

Eistin uskonto, oi, sidot yksin sie jalot palmut

Voiman ja nöyryyden yhdeksi seppeleheks.

Pompeji ja Herkulanum.

Oi, mikä ihme! Maa, rukoilimme me lähteitä sulta,

Mut mitä meille sun helmasi tuo esihin?

Oisiko kuilussakin elämää, asuneekohan laavan

Kätkössä uus' suku viel? Tuoko se hukkunut on?

Tulkate katselemaan, väki Kreikan ja Kooman, jo löytyy

Pompeji, taas raketaan kaupunki Herkulehen.

Päätyjä vierettäin kohoaa, iso porticus näyttää

Pylväs-käytäviään; oi, elo luokate sill'!

Auki on laaja teaatteri; seitsemäst' portista sinne

Joukot aaltoavat syöksyköhöt sisähän.

Näyttelijät esihin! Atrides, täyttäös uhri;

Kööri Orestea nyt hirveä seuratkohon.

Kunniakaan, se vie mihin? Forum tunnettu onko?

Tuomiotuolilla, kas, nuo mitä miehiä on?

Kirvehet kannelkaa etupäässä te liktorit, menköön

Pretori tuomitsemaan, kantaja saapukohon.

Puhtoiset kadut aukenevat, kivitettynä kulkee

Soukka ja korkea tie vieressä huonehien.

Suojellen näkyviin katot pistävät, kammiot kauniit

Kuin tutut ympäröivät kartanon yksinäisen.

Luukut aukaiskaa nopeaan, lukitut ovet myöskin.

Synkeän yön ajakoon päivä, se hilpeä, pois.

Kas, kuinka kaartelevat somat penkit seiniä, kuinka

Marmorilattiakin kirjava kimmeltelee!

Tuoreina kiiltelevät värit hehkuvat seinässä vielä;

Missä on taituri? Hän pensselin juur' pani pois.

Viljavat, nesteiset hedelmät, sulo kukkaset myöskin

Köynnöksen tekevät viehättävän ihanaks.

Tässäpä luikahtaa, kädessään kori täytetty, Amor,

Purpuraviiniä tuoss' hengettäret pusertaa.

Hurjana tanssivi Bakkantinna, se nukkuvi tuossa.

Väijyvä Fauni ei viel' katsonut tarpehekseen.

Häälyen yhdellä polvella, hän kentauroa nopsaa

Huimana pyörittää, sauvalla sit' ajelee.

Kiirehtikää, pojat, het'! Somat astiat tuossa on. Menkää,

Impyet, kaatamahan ruukkuhun Etrurian!

Tässähän kolm'-jalka on komeoiden sphinksien päällä.

Orjat, hoi, arinaan tehkäte valkea het'!

Ostele, on raha tässä, min mynttäsi mahtava Titus.

Tässäpä vaaka on, kas, painoki tallella on.

Loistava kynttilä pankate oivahan kynttiläjalkaan,

Lamppuhun myös valakaa öljyä kiiltelevää. --

Kas, mitä lippahass' on! Koristuksia kirkkaita kullast'

Lahjoittaa sinullen, neitinen, sulhosi sun.

Viekää morsian kylpyhyn, voiteita tässä on vielä,

On ruse-ainettakin kristalli-pullossa viel'.

Kuss' ovat miehet? vanhukset? Museossa on koossa

Oivallinen kokous kalliita kääryjä viel'.

Tässä on rihveli kirjoittaakseni, on vaha-taulut.

Ei kadonnut mitäkään, kaikki on kätkenyt maa.

Haltijat huoneiden tulevat näkyviin sekä myöskin

Kaikki ne muut jumalat; miks papit poissa on vaan?

Heiluttaapi caduceustaan somareitinen Hermes,

Sittepä lentävi sen käistä Victoria koht'.

Alttarit seisovat vielä, oi tulkate, oi viritelkää!

Uhratkaa jumalall', kauan jo kaipasi hän.

Zeus Herkuleelle.

Et jumaluutta sa oo jumalten mesijuomasta juonut;

Sankarivoimallas nektari-nestehen sait.

Muinais-teokset pohjois-matkaajalle.

Matkannut yli virtojen oot, merien yli uinut;

Myös yli Alppienkin vei sinut pyörrykäs tie,

Katselemaan lähempää, ylistäin, ihanuuttani, jonka

Mainetta kiidättää maalima hämmästynyt.

Seisot luonani nyt, kajota minuhun pyhähän saat.

Kuitenkaan oletkos nyt lähempän' mua sie?

Lapsi kehdossa.

Lapsi sä miekkoinen! viel kehto on ääretön sulle.

Kun tulet mieheksi, käy ahtahaks maalimakin.

Kohdallansa pysyvä.

Aika on hillimätön. Sepä etsivi kestäväisyyttä.

Uskollinen ole vaan, niin ijäks' sen sidot sie.

Teofania.

Jos näen onnellisen, unohdan jumalat minä taivaan;

Niitäpä muistelen taas, kun minä kärsivän nään.

Avain.

Jos tahot itsesi tuntea, katsele, kuin elävät muut;

Jos tahot tuntea muut, silmäsi luo sydämees'.

Viisaus ja mielellisyys.

Huipuille viisauden jos mielit, ystävä, päästä,

Uskalla, vaikk' sinullen nauraisi mielellisyys.

Huomaitsee lyhytmielinen rannikon vaan, joka jääpi,

Ei satamaa, kuhun sun urhea lentosi vie.

Tähtitieteellisiä kirjoja.

Oi, miten ääretön on, rajaton tuo korkea taivas!

Mut veti turhamaisuus taivahankin tomuhun.

Minun uskoni.

Tunnustan mitä uskoa mie? En kaikista yhtään,

Joit' nimität minullen. Miksi ei? Uskosta kai.

Genius nurin-päin käännetyllä soitsulla.

Armahiselta se näyttävi soitsulla sammunehella.

Ei toki, herrani, oo kuolema estetinen.

Naisen avu. Naisen avu.

Syöksyvi mies elämään, uron-onnea taistelemalla

Voittamahan; hänellen on avut tarpehesen.

Naiselle riittävi yks' avu; onpi se hällä, se astuu

Herttahinen sydämeen, silmähän astuvi ain'.

Ihanin ilmestys.

Et ihanuutta sa koskaan nähnyt viel' ole, jos et

Sie sitä nähnyt oo hetkinä kärsimisen.

Et ole nähnyt riemuakaan, jos et sinä nähnyt

Kasvojen kaunisten riemun loistelevan.

Toivo ja täyttämys.

Nuorukainen tuhansin pika-purjehin kyntävi merta;

Verkalleen venonen ukkoa vie satamaan.

Yhteinen kohtalo.

Kas, erimieliset oomme ja riita on ain' välillämme;

Mutta sun kutrisi vaan harmautuu, kuten mun.

Kertoma-heksameteri.

Huimaavasti se vie sinut laineilla kiiltelevillä,

Merta ja taivasta vaan näät edessäs, takanas.

Distiko.

Suihkurin veet hopeaiset kuusmitta nostavi ilmaan,

Viismitta laulullinen sitte ne taas pudottaa.

Pietarin kirkko.

Erhettynyt olet, jos haet äärettömyyttä sä täällä;

Onpi se mun jalous, että sun teen jalommaks.

Saksalainen ilve-näytelmä.

Hulluja on meillä kyllä, ja hupsuja on tosin paljon.

Heistä ei hyötyä tok' oo kometiallekaan.

Tiede.

Toiselle tiede on pyhä taivahatar, mutta toisen

Hyödyksi lehmä se on, jostapa voita hän saa.

Kant ja hänen selittäjänsä.

Oi, miten yks varakas niin paljon köyhiä ruokkii!

Kun kuninkaat rakentaa, on vetomiehillä työt'.

Runoja..

(B.E. Malmström'in.)

Angelika,

-- -- -- Ma tombe est verte!

Sur cette terre deserte

Qu'attends-tu? Je n'y suis pas!

_Lamartine_.