Kun väet kokoontuivat taas tupaan, nukkui pappi jo karsinapenkillä.
Jussi istui Annastiinan sängynlaidalla ja he juttelivat hiljaa
Annastiinan kanssa. Lienan lapset istuivat ovensuupenkillä voileivät
kädessä. Eveliina ja Loviisa kantoivat ruokaa pöytään.
"Pitäisi pappia herättää."
"Eiköhän ole parasta, että antaa nukkua", arveli Loviisa.
"Uni näkyy olevan miehelle tarpeen."
"Se ihminen ei elämästään välitä."
"Mitäpä siitä erittäin välittämään", sanoi Eveliina huolettomasti
pudistaen päätään.
"Elä puhu, ennenkuin puut ovat reessä", sanoi Jussi.
"Enhän minä sitten puhua jaksa, kun kuorma on vedettävänä", nauroi
Eveliina.
"Eveliina se vaan nauraa", sanoi Liisa.
"Ha-ha-haa, mikä tässä itkeä kannattaisi."
Kun pappi kuuli kirkasta naurua, heräsi hän, käännähti, vaan putosikin
penkiltä heinille istualleen.
"Oh-hoh, taisin nukkua."
"Ha-ha-haa", nauroi Eveliina.
"Nukuitte", sanoi Liena, "tokko unta edes näitte?"
"Unta? Annas ollakaan. Näinhän minä."
"Mitä näitte?"
"Näin sellaista unta, että astuin taivaan kartanolle ja kolkutan
taivaan kultaporttia.
"Ja kun Herra kysyy: 'Kuka se on', niin katso sanon minä: 'Minä olen
Nymanni vaan.'
"Ja Herra sanoo: 'Tämä osasto on maalaisia varten.'
"'Maalainenhan minäkin olen. Sitä maita vaan minäkin mittelin. Tämä
nuttu on vanhana ostettu.'
"Ja Herran kirkkaus lankiaa minun päälleni, kun hän portin ristikosta
katselee minua ja arvelee: 'Taisit juoda?'
"'Herra, sinä tiedät kaikki, tiedät paremmin kuin minä. Ihanat olivat
sinun luomakuntasi. Iloitsen sinun antimistasi. Minkä verran siinä
syntiä tein, tiedät sinä yksin. Minä tiedän vaan, että kauniit olivat
maat, jotka sinä asunnoksi meille annoit, ja hurskasta oli kansa.'
"Ja se kelpasi Herralle.
"'Tuolla on Filemoni Vehviläinenkin, minun ystäväni', sanon minä ja
osoitan Filemonia, joka siellä portin takana kultakenkiä paikkasi.
"'Hän on hurskas mies', sanoo Herra.
"'Hän elikin paljaalla piimällä ja leivällä vaan.'
"Ja se oli otollista Herralle.
"'Jos hän vähän päällä eli, panen minä hänet paljon päälle. Hänestä
tulkoon suutarien sekaköörin pääjohtaja!'
"'Ja tuolla on Liena', sanon minä."
"Taidat valehdella", sanoi Liena.
"Olit. Minä näin Lienan siivet olkapäillä ja silmälasit nenällä pitkän
pöydän päässä veisaamassa suuresta virsikirjasta, ja enkeli kaatoi
hänelle kahvia suureen kuppiin.
"Ja kun Herra näki, että pääenkelit olivat minun ystäviäni, aukesivat
taivaan portit ja Herran kirkkaus lankesi minun köyhälle sielulleni. Ja
Hänen äänensä oli kuin valtava virran pauhu ja Hänen vaatteensa valkeat
kuin kohisevan virran kuohu, kun hän sanoi: 'Astu sisään, Nymanni.'
"'Kiitetty, kiitetty', huusin minä. Mutta minun ääneni sekaantui
suutarien sekaköörin lauluun. Vaan salaa ajattelin siinä, ettei se
liikaa ollut, jos vihdoin sinne jo pääsinkin. Enhän minäkään ihan
ansiotta ole. Elinhän minä kuin mikä Jerusalemin suutari, ja eiköhän
sitä alituista vaellusta ja kieltäymystä Hänenkin otolliseksi lukea
pitäne. Vaan Herra näki minun sieluni läpi, äkkäsi sen sangen
syntiseksi ja syöksi minut ikuiseen pimeyteen. Putosin alas, vaan kun
havahdin, ajattelin: 'Kiitetty, kiitetty', sillä putosinkin tuosta
penkiltä vaan. Mutta tämä uni oli kuitenkin vihjaus siitä, ettei viime
koettelemuksessakaan saa langeta, vaan lujasti nöyryydestä kiinni
pitää. Filemon ja Liena sen kestivät, vaan minä en."
"Se pastori laskettelee", sanoi Liena, vaan Lienaa pyrki naurattamaan,
kun ajatteli, että hän siellä kuitenkin oli. Ja Filemonkin ruopaisi
korvallistaan ja sylkäisi keskelle lattiaa.
"Taidat pilkata", sanoi.
"En", sanoi Nyman. "Niin on asiat."
"Mikä sinutkin siinä ylpeäksi teki?"
"No, se vielä viime tingassa viekoitteli se viekoittelija korskilla
ajatuksilla, että pois puolelleen saisi."
"Ja sai kuin saikin?"
"Sai."
"Kun et arvannut luja olla."
"En arvannut."
"Se nyt vaan oli kuvannollista koko juttu, kun se unessa näytettiin.
Vaan niinpä, pahoin pelkään, se tapahtuu todellisuudessakin."
"Sitäpä minäkin arvelen, että niin se tapahtuu. Ja voi silloin sitä,
joka alas syöstyksi tulee."
"Vähästä se näkyy riippuvan, ja se siitä viime hetkestä enimmän. Kun
arvaisi oikean luonnon purra päälleen silloin ja lujana vaan puolestaan
olla, tuntea vaan tiukasti, että ansiotta on ja että katuu tätä
elämäänsä, niin mene tiedä, sinne ilopuolille sitä pääsisi. Vaan jos se
viime tingassa minkälaisen kiusauksen eteen rakentaa, niin minkä
taisit. Katsos nyt tuota Nymannia, sinne oli päästä, ja eikös
synnillinen ajatus tule ja sieltä pois syökse."
"Vaan vippelkonstilla tämä sinne sisään tulikin", arveli Jussi.
"Sen vippelkonstia se oli koko juttu. Ei suinkaan se sitä unta siinä
nähnyt", sanoi Liisa.
"Että etkö olisi sitä unta nähnytkään", kysyi Filemoni. "Tämä Liisa kun
väittää, ettei sinussa ole miestä edes toden puhujaksi."
"Jopa herjaa", sanoi Jussi.
"Herjaahan kuin herjaakin."
Vaan pappi ei jaksanut vastata, hän oikaisihe heinille pitkälleen,
huulet liikkuivat jotakin sanoakseen, vaan silmät painuivat kiinni.
Hämärästi erotti hän vielä, että väet asettuivat jo illallispöytään.
Sitten vaikenivat kaikki äänet. Hän nukkui siihen.