Kun vaimoväet menivät vuorostansa saunaan ja Eveliina vielä meni
aittaansa asioilleen, ilmestyi Jahvetti siihen aitan ovelle huivi
kädessään.
"Hyvää iltaa", sanoi hän ja hankasi punaista niskaansa.
"Mitä se Jahvetti nyt siinä liioittelee?"
"Sitä, että tuota, olisi asiantapaistakin, jos sitä kuka kuunnella
kehtaisi. Se Jussi, näet, arveli, jotta mene vaan ja anna se huivi,
jotta tarjoo tuota, eihän tuo elävältä syöne, sanoi."
Eveliinaa nauratti.
"Ei tiedä."
Ja Jahvettiakin nauratti, kun ei se Eveliina sen äkäisempi ollut. Ja
hän ojensi huivia, vaan kun ei Eveliina ollut näkevinäänkään, pani hän
sen ovenpieleen lattialle.
"Jos, tuota, minä saisin luvan tulla selittelemään tarkemmin näitä
rakkauden asioita, niin minä jos koputan."
"Ei tarvitse."
"No ei, kun ei tarvitse."
Eveliinaa jo säälitti Jahvetin neuvottomuus ja hän sanoi:
"Kun Liisakin nukkuu täällä."
"Vaan jos tuota kuitenkin saisi luvan pestata, niinkuin on kansan tapa,
niin tässä olisi raha. Sitä sitten olisi tuntokin niinkuin vapaa."
"Pane pois rahasi."
"En pane."
Hän pani kaksimarkkasen huivin päälle ja kaivoi sitten kukkaroaan.
"Vaan, jos, tuota, Eveliina ei suutu, niin tässä olisi kymmenmarkkanen
vielä sitä hametta varten, ei sitä kihlarahoiksi muuten kymmentä, kun
sitä vielä on vaan renkimies, vaan muuten minä, vaikka enemmänkin
Eveliinalle antaisin. Se halu, tuota, on noussut palavaksi."
Jahvetti seisoi ulkopuolella ovenpieleen nojaten ja katseli uskollisena
ja nöyränä Eveliinan liikuntaa.
Ja Eveliinaa liikutti, kun Jahvetti jo halustakin puhui. Niin se nyt
kävi. Vaan haikeata se oli, ettei mennyt, niinkuin mennä piti.
Ilottomaksi jäi elämä. Vaan minkä sille taisi. Toista se oli niiden,
niinkuin Jussinkin, jotka omansa löysivät ja onnellisia olivat.
Hän katsahti Jahvettiin, se oli niin uskollinen ja rehellinen, ettei
sitä väistää voinut. Hän kääntyi pois, seisahti keskelle lattiaa,
pyyhkäisi kädellä otsaansa ja tuijotti hetken nurkkaan. Sitten naurahti
hän. Juoksi pois. Ja Jahvetti jäi siihen ihmeissään.