Kun hän heräsi, sarasti jo aamu.
Hän katseli ympärilleen ja huomasi, että hän nukkui heinillä tuvan
lattialla. Tuonnempana nukkui Liena lapsineen sekä Hullu-Kalle,
Filemoni makasi penkillään ja Jussi lattialla Annastiinan sängyn
vieressä. Annastiinan valkea sänky, nuori äiti lapsineen, hellytti taas
hänen sydäntään ja liikutti oudosti mieltä. Eikö siinä ollut itse
pienen elämän salainen päämahti, sen tahto, sen tarkoitus, että
kasvoit, kypsyit ja hedelmän kannoit. Sen ympärille punoutui muu, se
tuhatvivahduksinen näkyvä elämä, joka niin raskaalta ja
tarkoituksettomalta tuntui.
Pappi tunsi siinä, ettei hän ollut selvinnyt vielä eilisestä. Hän meni
ulos selvitelläkseen raskasta päätään.
Päivä kultasi jo idän ääriä. Kirkkaana kuin luomispäivän ensi
aurinko kohosi päivän kultainen kerä ja tervehti nukkuvaa maata.
Sunnuntaihartaana seisoi luonto kirkkaassa aamujuhlassaan. Ei ääntä
kuulunut vielä. Kaikki lepäsi. Korvet seisoivat äänettöminä, ja yön
usva kohosi ja hiipi lahdelta metsän kätköihin.
Ihana oli maailma ja ihanalta tuntui elämä, joka luonnon povesta
kohosi, sen ikuisen, muuttumattoman luonnon. Kuin satua sen parmahilla
oli ihmisen elämä, kuin satua vuosisatojen ja aikojen leikki.
Korvet elpyivät. Jonkun linnun laulua kuului. Jo narahti ovikin
pihassa. Hiljalleen hiipi Eveliina Jahvetin aitasta pihan poikki. Oman
aittansa kynnykselle oven varjoon istuutui hän ja kääri punaraitaista
hamettansa polvien ympäri. Hän katseli avuttomana ja ihmeissään
nousevaa aurinkoa. Sen kirkkaus häikäisi häntä. Karkea paita valahti
toiselta olkapäältä, kun hän kumartui, painoi päänsä alas ja itki kuin
pieni, eksynyt lapsi, joka ei tiedä, missä koti on.