Kun pappi oli istunut itsekin tynnörissään, tuli hän tupaan. Huimasi se
hänenkin päätään, ihan siihen paikkaan typersi kuin paraskin
viinalöyly. Penkille se pitkälleen veti.
Loviisa veti rieskoja uunista ja Liena auttoi häntä.
Hullulle-Kallelle annettiin kokonainen rieska ja hän kuljetteli ja
näytteli sitä muille. Joka lauantai-ilta sai hän oman rieskansa ja söi
sen yhdellä ilta-ateriallaan. Se oli juhlaa se.
Miina ja Mooses olivat jo lähteneet mökilleen. Liisa oli jäänyt taloon
yöksi. Hän keri lankoja, joita Loviisa oli antanut neulottaakseen vielä
sukkia. Keriessään päivitteli Liisa Loviisan suurta myyniä, jota hän
oli taas käynyt katselemassa ja laskemassa. Hän oli saanut lasketuksi
kotvasen matkaa yli puolen sataa hametta ja nuttua, puhumattakaan
kaikenlaisesta muusta tavarasta, jota Loviisa ja Kuuselan Karoliina
olivat kilpaa kylällä teettäneet. Siten kun sitä läksi, ei ikinään enää
tarvinnut rihmankiertämääkään itselleen kierrättää. Oli siinä
lapsillekin vielä.
Jussi veisteli kätkyen jalkoja. Filemoni suutaroi pöytänsä ääressä.
Eveliina oli lypsyllä tahi pihatöissä vielä.
"Taisipa pappi siihen nukkua", arveli Liisa.
"Niin näkyy nukkuvan."
"Taisivatpa maistaa hiukan."
"Kuka sanoi, että minä nukun", sanoi pappi ja pyörähti ylös. "Ja kuka
sanoi, että maistanut olen. Näytänkö, kuka maistanut on. Kuljenko
tuossa yhtä palkkia myöten. Liena, katso, että se menee suoraan, ja
katso Filemon, ettei se mene väärään. Katsokaa kaikki minua ja
vartioikaa minun askeleitani."
Hän kulki pitkin lattiapalkkia.
"Suoraan näkyy menevän."
"Sitä minäkin."
"Eipäs pastori olekaan saarnannut nyt", sanoi Liisa.
"Mitä minä sinulle saarnailemaan."
"Eipä taida valtakunta olla nyt tästä maailmasta."
"Siinä sinä, Jussi, oikean sanan sanoit." Ja hän kohotti äänensä: "Ei
minun valtakuntani ole tästä maailmasta. En minä tiedä minne minä menen
ja mistä minä tulen, en minä teistäni enempää tiedä kuin taivaan lintu,
joka lentää, kun lentämään luotu on. Ketuilla ovat luolat ja taivaan
linnuilla pesät, vaan ihmisen pojalla ei ole kuhun hän päänsä
kallistaisi."
Oli hetken hiljaisuus. Liedellä porisi illallispata. Tuvan lämpimässä
tuntui voimakas tuoreiden heinien tuoksu, sillä heiniä oli tuotu
makuusijoiksi karsina- ja ovensuunurkkaan.
Ilta-auringon säteet värähtelivät ikkunan lahoisella vuorilaudalla,
jossa kaksi kiiltävää kovakuoriaista matkasi ja painui puukoloihinsa.
"Painukaa pastorikin tuohon heinille", sanoi Liisa.
"Mitä minä siinä. En minä surkuillen sanonut, ettei minulla ole kuhun
pääni kallistaisin. Iloiten minä sitä sanoin, ja riemuiten minun
huuleni niitä sanoja lausui."
Hän kaivoi taskustaan piipun ja raapaisi tulta tulitikulla, vaan tuli
sammui jo ennen kuin se piipun kohdalle ehti. Hän yritti uudelleen ja
onnistui sytyttämään tupakan.
Liena, johon oli tarttunut jo hurskaus, kun ketun luolaa mainittavan
kuuli, pani kätensä ristiin ja huokasi:
"Niin, niin."
"Mitä se Liena keskellä lattiaa huokailee", kysyi pappi.
"Niin se on, että kyllä Luoja pitää huolen luoduistansa. Katsoit sinne
tahi katsoit tänne, ihmisasuntoja näet", ja silmätessään Ohkolaan päin,
ajatteli hän, että myöhäänpä ne taas Ohkolassa leipovat, kun vasta nyt
tupa lämpiää, vaan ääneen lausui hän: "Vaan ei niin pientä piippua,
ettei siitä savu kohoaisi ylös taivaalle ja kiittäisi kaiken antajaa."
"Niinkuin tästä minunkin piipustani ylös savu kohoaa ja kiittää
taivasten tekijää."
Vaan yhtäkkiä nousi puna hänen kasvoilleen. Hänen silmänsä loistivat,
ja katse oli selvä ja kirkas. Hän kohosi ylös penkille seisoalleen ja
seisoi hetkisen äänetönnä.
Jussi naurahti, vaan Filemon nousi ylös ja vaimot vetäytyivät
karsinapuolelle paremmin kuunnellakseen saarnaa.
Ja papillisen syvällä ja kauniilla äänellään alkoi hän lämpimästi ja
harvaan:
"Kiitä Herraa minun sieluni ja ylistä Hänen nimeänsä kaikesta siitä,
mitä Hän tehnyt on. Minun sydämeni ajattelee kauniin laulun: minä
veisaan elämän iki ilosta, minun sanani ovat jalon elämän ylistys ja
kiitos. Sela!
"Kuulkaat minua kaikki kansat ja iloitkaat kanssani maan asuvaiset,
sillä minun sanani vuotaa sydämeni yltäkylläisyydestä, ja sieluni
riemuitsee sydämeni ajatuksista, jotka maasta ylös kohoavat kuin
savupatsaat selkiälle taivaalle.
"Kuulkaat minua kaikki kansat ja painakaat mieleenne nämä sanat:
"Ei sinun pidä anoman sitä, joka sinusta hyvältä näyttää, ei sinun pidä
pyytämän sitä, joka sinulle helpotuksen tuottaa.
"Sillä mitä on sinun ruumiisi? Vaan hajoava hiekka. Ja sinun henkesi?
Vaan haihtuva usva. Mitä ovat sinun tuskasi muuta kuin silmien
sokeutta, ja sinun elämäsi vain sammuva liekki.
"Sukukunnat vaihtuvat sinun jälkeesi, ja ei sinun ääntäsi kuulu,
maailmat syöksyvät radoiltansa, eikä sinun tuhkaasi kukaan tunne.
"Iloitse siis ihmisen lapsi ja tyydy siihen osaasi, joka sinulle
annettu on. Eikö ollut sama, jos sinä purppuralla puetettu olit ja
sinun nimesi yli valtakuntien kuului, tahi eikö sinun nimeäsi kukaan
tiennyt ja maantiekö oli kotipaikoistasi parhain?
"Ja ellen sitä tajuaisi, koettele minua, Herra, lyö minua vihasi
kirvelevällä ruoskalla. Ja vaikka minun vereni sadoista haavoista
kuiviin juoksisi, ja minun huuleni helpotusta sinulta tuskissani
huutaisi, elä kuule minun ääntäni, elä kirvoita minun kipujani, vaan
lyö minun ruumiini tuskien polttavilla veripaiseilla, siksi kunnes
valitukseni vaikenevat.
"Ja kun olen repinyt päältäni ihmisyyden korskavaatteet ja alastonna ja
piestynä edessäsi seison, enkä tunne sitä maata, jossa asun, eivätkä
minun heimoni tunne minua, vaan vieraaksi olen tullut veljilleni ja
oudoksi äitini lapsille, niin auki ovat silloin sieluni portit kunnian
kuninkaan sisälle käydä, ja puhdas on ajatukseni ja vapaa on minun
sydämeni riemuitsemaan sinun töistäsi ja iloitsemaan sinun
käsialoistasi.
"Ja minä näen maailmat kuin tomupallot kierivän sinun jalkojesi
juuressa, muotoaan muuttavan ja häviävän. Taas syntyvän ja häviävän.
"Rannattomat avaruudet soivat sinun kunniaasi, ja äärettömyyden
loputtomat meret ylistävät sinun töittesi ihanuutta.
"Sinä annoit elämän ja kuoleman. Ja sinun antisi kaikki ovat hyvät.
Minä odotin ja pelkäsin pimeyttä, ja sinä annoit valkeutta. Minun
silmäni eivät nähneet totuutta ja tuntoni ei tajunnut elämän suurta
lahjaa. Sinä avasit minun silmäni näkemään ja taivutit minun tuntoni
tajuamaan: Että kaikki, joka on, on turhuus, ja kaikki, jota ei ole, on
turhuus. Sela!
"Kuulkaat minua kaikki kansat ja iloitkaat kanssani maan asuvaiset.
Sillä minä saarnaan teille sanoja, niinkuin hyviä metsikanoja, ja minä
veisaan teille virsiä, niinkuin mustia seinähirsiä, ja minun sanani
pitää kieriskentelemän teidän sydämissänne niinkuin kuusen kävyt
kallioilla."
Hän silmäsi kuulijoitaan. Siinä seisoivat uunin kupeella Hullu-Kalle,
joka kuunteli suu auki, Filemon Vehviläinen lenkalla säärin, Liisa
Laatikko ja Liena seisoivat kädet ristissä ja vedet silmissä niinkuin
ainakin sanaa kuunnellessa.
Ja pappi jatkoi:
"Otetaanpas nyt siitä virrestä ja värssystä että: 'Oi sinä
suruinen Suomenmaa', ja lauletaan se sillä nuotilla, että:
tra-tralla-trallala-tralla-laa", rallatteli hän.
Jussi naurahteli, vaan eukot paheksuivat mielessään. Harvoin jätti
pappi saarnansa sopimattomasti keskeyttämättä. Vaan joskus sattui se.
Ja saarnasi hän niinkin, että sai miehetkin itkemään, kun kadotuksen
vaivoista puhui ja sitä lakipuolta paukutteli. Olisi siitä pappi
tullut, arveli vaimoväki, kun lisää olisi lukenut vielä, ja kun
pöntöstä se olisi oikein pudotellut, olisi sitä kelvannut kuulla.
Sellainen messuäänikin kun sillä oli. Olisi siitä pappi tullut, jos ei
pahahenki olisi sitä noin valtoihinsa saanut.