Miehet olivat jo vetäytyneet pientareelle heinäntekoon. Viikatteet
välähtivät ja heinää kaatui. Naiset kulkivat jäljessä haravoiden.
Pihassa askartelivat Liena, Loviisa ja Eveliina. Uuni lämpesi ja
Loviisa hieroi tuvan pöydällä leipää.
"Ohkolassakos käytiin", kysyi Loviisa papilta.
"Sielläpä käytiin."
"Vaan mihinkähän se meidän yksi asiamies jäi", sanoi Loviisa
Eveliinalle. "Se Annastiina, kovin se kauan viipyy, kunhan ei olisi
tielle uupunut."
"Silloin se oli tuolla ahon kohdalla, kun minä tänne tulin", sanoi
pappi.
"Kun lähetinkin."
"Tuollahan tuo jo näkyy saunassa puuhailevan", sanoi Eveliina ikkunasta
katsoen.
"Menepäs Eveliina sinne sauna jo panemaan lämmitä."
Loviisa katsoi Eveliinaan, vaan Eveliina ei kuullut, hän katseli
ikkunasta vain ulos.
"Minä sanoin", sanoi Loviisa, "että jos Eveliina menisi sinne saunalle
päin, jos se Annastiina pahoin voipi."
Eveliina läksi.
Kohta ilmestyi Annastiina saunan ovelle sylissään käärö. Tasaisesti
kohosi hän mäkeä ylös ja silmäsi kannettavaansa. Eveliina juoksi
puolitiessä vastaan, puhui jotakin, löi käsiään yhteen, puhui taas ja
löi käsiään yhteen. Yhtenä tulivat he tupaan.
"No sieltähän se asiamies tulee", sanoi Loviisa.
"Taisipa Annastiina löytää jo löydettävänsä", sanoi Liena.
"Siinä se nyt on."
"Poikako on vai tyttö?"
"Poika toki."
"Kun Annastiina ei apulaista hakenut", torui Loviisa.
"Tämä yksin oli kaikki toimitukset toimitellut."
"Eihän sitä kerinnyt siinä. Kiirettä on monenlaista, vaan kiirettä oli
sekin kiire. Kiirepä tälle pojalle tuli", sanoi hän ja katseli hellästi
lastaan ja puheli sille, "niinhän pienelle tuli."
"Taitaapa olla ylpeä löydöstään vielä."
"Mikä ettei."
"Pulska onkin poika."
"Pulska on."
Siinä ihastelivat kaikki lasta.
"Siunaus se on", sanoi pappi.
"Mikä lienee."
"Pientareella sen isä on", sanoi Loviisa Eveliinalle, joka läksi Jussia
hakemaan.
"Antaa olla", sanoi Annastiina, "mikäpä hätä tuolla, ehtiihän tämän
saaliin nähdä sittenkin". Vaan hänen suunsa vetäytyi hymyyn ja
ikkunasta kurkisteli hän nähdäkseen, missä se Eveliina jo juoksi.
Loviisa pesi taikinasta kätensä ja jätti leipomisen kesken. Ja jo kohta
oli musta kahvipannu leimuavalla valkealla.
Annastiina antoi lapsen Lienalle ja kohenteli karsinanurkassa olevaa
sänkyänsä. Arkustaan otti hän puhtaan lakanan, levitti sen vuoteelle,
pani tyynyyn puhtaan päällisen ja nosti poikansa sille.
"Rupea vaan itse viereen", sanoi Loviisa.
"Ehtiipähän tässä."
"Se tuo oikea työihminen on luja", sanoi Liena, "luja ja kova kuin
timantti, kuin paras timantti."
"Tule vaan timanttikin tänne", sanoi pappi ja istuutuen sängynlaidalle
puheli lapselle, niinkuin se olisi jotakin ymmärtänyt. Annastiina
penkoi vielä kirstuansa, otti sieltä kahvipussin ja palan sokeria ja
antoi ne Loviisalle.
"Ei mitenkään", sanoi Loviisa, "talon tarpeista toki kahvit."
"Ottakaa, että pojasta mies tulisi", sanoi Annastiina.
"No, olkoon sitten. Vaan hyvä ihminen, ala käydä pitkällesi."
"Ei tuosta mitään tiedä", sanoi Annastiina, jonka hiukan kalvahtaneet
kasvot säteilivät salaista iloa.
Kuitenkin pani hän päälleen uuden, valkean yöröijyn ja painautui
vuoteelleen. Ja pappia liikutti, kun hän katseli heidän onneansa ja
sitä puhtautta ja terveyttä, joka heistä hohti.
Kun Jussi tuli tupaan, naurahti hän hyvillään ja katsoi Annastiinaan.
Ja molemmista tuntui, kuin eivät he koskaan ennen niin onnellisia olisi
olleet. Jussi kumartui katsomaan lastaan ja hänen sydämeensä virtasi
outo lämpö. Mutta hän tunsi olevansa hämillään ja hän tunsi itsensä
neuvottomaksi niin pientä ihmistä katsellessaan.
Ja itse avuttomana kuin lapsi, katsoi hän Annastiinan kirkkaisiin ja
onnellisiin silmiin.
"Niin pieni ihmisenalku", sanoi hän.
"Kyllä se siitä kasvaa."
Ja paksulla sormellaan nykäisi Jussi kömpelösti lapsen pehmeätä poskea.
"Tepukka, tepukka."
Annastiina nauroi ja laski kätensä suojelevasti lapsen pään yli. Ja
Jussi katsoi ihaillen häntä. Siinä oli ihminen tuossa Annastiinassa,
sillä oli ihmisen luonto ja sydän. Paremmaksi ei toveri voinut tulla.
Sopipa hänen, Jussin, nyt lähteä elämää taivaltamaan sellaisen vaimon
rinnalla. Olisi vaan hänessä miestä. Hänestä oli niin outoa, melkein
juhlallista kaikessa tässä. Hänen oma ihmisarvonsa ikäänkuin kohosi.
Hän ei ollut paljas renkimies enää, vaan perheen isä, vaimonsa apu ja
turva, niinkuin tuo vaimo puolestansa oli hänen apunsa ja turvansa. Ja
kalliilta tuntui hänestä se ihminen, se hänen elämällensä vasta sen
arvon antoi. Eipä hän ollut ennen tuota ajatellut.
Ja kun Jussi istui siinä sängyn laidalla, laskeutui hänen kätensä
Annastiinan kädelle.
"Onpa nyt ohi sekin", sanoi hän.
"Ohi on."
"Sitä ei toinen kykene siinä auttamaan."
"Mitäpä siinä kykeneisi. Eikähän siinä mitä."
"Siitä olisi nyt kohtapuoleen vihitettäväkin."
"Mikä, vihittää kun sattuu." Annastiina katsoi iloisesti Jussin
rehellisiin, sinisiin silmiin.
"Kun sinä kerran tämmöisille puuhille rupeat."
"Vasta tämä oli ensimmäinen."
"Ja sitä olisi sinne mökille kaikenlaista puuhattava."
Liisa Laatikko ja Miina Mälli tulla hyypersivät pientareelta ja
päästelivät päällyshameensa helmoja alas, joita työssä pitivät
nostettuina hameenkauluksen alle.
"Mitäs nyt Jussi tuumii, kun lapsilliseksi tuli?"
"Sitä, että silkkihuivin ja sormuksen se Annastiina ansaitsisi."
"Onpa pulska poika", sanoi Liisa. "Ihan on oikeista rakennustarpeista
tehty, isänsä näköinenkin on."
"Pulska on", sanoi Miina. "Kelpaapa suurempana vaikka rosvojoukkojen
päälliköksi. Ensi vuonna näillä ajoin se on Loviisallakin."
"Tokko lienee."
"Niin pitää Luoja huolen sukukunnastansa", huokasi Liena. "Siunattu on
maa hänen hyvyydellänsä."