Itse ukko Koppelmäkeläinen, joka ikkunastaan oli nähnyt Annastiinan
saunasta tulon ja jota Annastiinan reipas olento miellytti, tuli tupaan
perustelemaan asiaa.
"Ka, pappiko se on", sanoi hän papin nähtyään, "terve, terve."
"Terve, terve."
Ukko oli vanha, seitsemissäkymmenissä, tukka oli jo valkea. Pää
kumarassa kulkea köpysti hän huononlaisesti, sillä jalkoja oli
kolotellut ja vanhuuden heikkous jo vaivasi. Hän oli tulinen ja kiivas,
kun hän suuttui, väet pelkäsivät häntä. Vaan hyvällä tuulella ollessaan
laski hän leikkiä aina. Ja aina oli hänellä talon naisväessä omat
suosikkinsa, jotka ymmärsivät hänen heikot puolensa ja ystävällisellä
ja varovaisella leikinlaskulla saivat ukon pahat tuulet kääntymään. Ja
viimeiseksi oli Annastiina erityisesti miellyttänyt häntä. Kun hän
alituisen kolotuksensa tähden oli käynyt kärttyisemmäksi, oli
Annastiina ainoa, joka ei koskaan häntä pakoon juossut.
"Nyt ne heinämiehelle ihmeet tuli", sanoi hän Annastiinalle
nauratellen.
"Ihmekö tämä on? Eipä ole taittu ennen nähdäkään, että ihminen
ihmisestä syntyy", sanoi Annastiina.
"Niin se on aina tänne maailmaan ilmaantunut ja niin se ilmaantuu
vastakin", sanoi Miina.
"Eikä sille mitään taida", sanoi Liena.
"Vaan olisi tuossa vähä taidettavaa. On tuo vähä ikävä, kun tuo noin
ennen vihkimistä sattuu. Jo tuota isäntäväen tähdenkin tuon verran
katsastaisi --", sanoi Liisa Laatikko, jolla oli hiukan taipumusta
ulkokullaisuuteen ja joka nytkin isäntään katsoi arvokkaana.
"Taitaapa tässä ihan nenän alla hurskaus haista", sanoi ukko. "Loviisa,
kahvittelepas sinä joukot." Ja kävellen siinä puhui hän: "Jussi,
eiköhän tuota piennarta toisinakin päivinä ennättäisi. Olisikoon tuo
nyt noin talo tyhjä, jotta tuota nyt tuolla tavalla mennä pitäisi.
Sanopas, että jättäkööt." Ja kävellessään siinä tuli hän ja katsoi
lasta, ja kun toiset eivät huomanneet, pisti hän kymmenmarkkasen
Annastiinan kouraan ja rypisti otsaansa. Sitten kääntyi hän ja mennä
köpitti ovelle.
"Pappi, tulehan tänne", sanoi hän mennessään. "Ja tuopas Loviisa kahvit
tänne."