He naurahtelivat ja erosivat kättä lyöden porstuassa. Kun Nyman kohosi
takaisin Koppelmäelle, oli maailma kultainen, elämä taas ihana, niin
että olisi tehnyt mieli hihkaista ilosta. Niin oli komeatakin tämä
luonto, jonka Luoja luoduilleen oli luonut, niin oli rikasta elämä
väreistä ja vivahduksista, että sitä katsellessa huumasi. Ja kuitenkin
selvää ja tajuttavaa. Tarvitsiko kysyä, mitä on ihminen ja mitä elämä,
kun sen näitä ihmisiä ja itseään katsellessa selvään näki ja tunsi.
Tarvitsiko täällä vaeltaessaan mistään tuskastella, kun tuskastelemisen
syytä ei missään ollut.
Hän hymähti ajatellessaan sitä pienuutta, johon ihminen ajatuksensa
heikkouden tähden aina eksyy. Kuin säälien ajatteli hän itseään ja
kaikkia niitä, jotka joskus tuskalla kuormansa kantavat. Eikö hän usein
ajatellut itsestään, että hän oli hylky, kuin tuulten ajelema pursi
meren aavikolla. Ja ikää oli. Vaan ei viisautta. Ja eikö hän joskus
hukkaan mennyttä elämäänsä itkenytkin. Niin, niin. Niinkuin mitään
itkeä tarvitseisi tahi katua, kun astuu tietä, jota on syntynyt
astumaan ja jolta ei poiketa voi. Katua? Niinkuin ei hautaa kohti
kaikki kulkisikaan. Ja niinkuin ei levossa siellä sovintoa
löytyisikään.
Ja sitä lepoa ajatellessa tuntui ihanimmalta. Tämä maailma oli silloin
kuin kultainen paratiisi, elämä siinä kuin ihana uni, joka ihanampaan
uneen loppui. Ja joka askel, jonka kulki, askel sitä ihaninta kohti.
Ja kevyeltä tuntui siinä kulkiessa taas. Askeleet kevyitä, kevyitä,
niinkuin ei hän maassa kulkisikaan. Hän katseli taivaan sineä, katseli
maan vihreätä. Hänen katseensa oli avonainen ja kirkas kuin lapsen, ja
hänen sielunsa nuori, niinkuin vuosikymmenien painoa ei hartioilla
olisikaan eikä hapsissa talvien lunta.