Pappi läksi painumaan siitä hiljalleen alamäkeen Ohkolaan päin. Pieni
Ohkolan mökki oli jonkun sadan askeleen päässä pienessä
niementapaisessa llkamoistenlahden rannalla. Mökissä oli yksi tupa ja
lautaporstua. Piha oli epäsiisti. Kaikki näytti olevan räntistynyttä ja
osoitti suurta välinpitämättömyyttä tätä maallista olotilaa kohtaan.
Kun pappi astui sisään matalasta ovesta, löyhähti täälläkin vastaan
kuuma, lauantaisen tuvan lämmin. Ohkonen itse makasi selällään
peräpenkillä, jalat koukussa ja vanha sarkanuttu pään alla. Hän käänti
vähän päätänsä, kun ovi narahti, vaan ei viitsinyt siitä ylös nousta.
"Päivää", sanoi tulija.
"Päivää", kuului vähän ajan perästä vastaus.
Pappi kävi istumaan sivupenkille ja pisti tupakaksi. Ohkonen lepäsi
penkillään kuten ennenkin.
Tupa oli niin ahdas, että olisi melkein keskeltä lattiaa ylettänyt
käsillään vastakkaisiin seiniin, ja oli niin matala, että miehen
päälaki nyki katto-orsia. Uuni oli huono ja hajoamaisillaan. Lattia ja
pöytä pinttyneitä.
Jo vihdoinkin suhahti yksi lapikas penkkiä vasten. Ja kohta toinenkin
jalka ojentui, ja mies köllähti kuin köllähtikin siitä istualleen ja
haukotteli. Sitten ruopaisi hän päätään ja jo retkahtivat kyynärpäät
polvia vasten.
Ja kun hän nousi seisomaan, venyttelihe hän ja sitten tuli ja
pistettiin kättä.
"Kuuluuko sitä mitä?"
"Mitäpä sitä", sanoi pappi.
"Niin, mitäpä sitä."
Taas venytytti niin.
"Ei ole vaimo kotona?"
"Tuonne pientareelle kaikki tästä läksivät."
"Omaan heinään?"
"Miten tuo lienee."
Istuttiin siinä. Ohkonen haukotteli ja ruopi korvallistaan. Pappi
veteli piippuaan.
"Kuuma päivä."
"Kuuma."
Ulkoa kuului kopinaa. Hetkisen kuluttua astuu Kaisa nyytti kädessä
sisään. Hän oli tällä välin käynyt kaikki tämän puolen mökit, samalla
kun kerran täällä päin liikkui. Äänettömänä jäi hän seisomaan
ovenpieleen ja katsoa töllötti suu auki, kun täällä muitakin vieraita
oli. Kukaan heistä ei sanaakaan sanonut, niinpä tuo kuumakin oli.
Yhtäkkiä tulee Kaisa peremmä ja tökkäisee kättään papille.
"Päivää."
"Päivää."
Sitten Pietarille:
"Päivää."
"Päivää."
Ja käy sitten istumaan kolmannelle penkille. Siinä sitten istutaan,
pappi tupakoiden, Pietari haukotellen ja eukko ristissä käsin
huojutellen yläruumistaan.
"Kuuma on", sanoo vihdoin Kaisa.
"Kuuma", sanoo Pietari.
On taas äänettömyyttä.
"Sopii nyt heinää tehdä", sanoo sitten Kaisa.
"Sopii", sanoo Pietari.
Sirkka laulaa uunin takana. Kissa oikaisekse pankolla ja hyppää alas.
Ja pienen, lattialla olevan ikkunaruudunkuvan kohdalla väräjää ilma
helteestä.
Eukko huojuttaa yläruumistaan ja miettii, olisikohan kysyä, onko
Otteljaana kotosalla, vaan näkeehän sen kysymättäkin, ettei tässä
Otteljaanaa ole. Sitten ajattelee hän, että mistähän kaukaa tuo vieras
kotoisin on ja kenenkä poikia sieltä. Kysyttävä se olisi, sitten sen
tietäisi, kun olisi oikein kysäistä, että 'mistä kaukaa se vieras on ja
kenenkä poikia sieltä', vaan mitäpä heitä kyselemään, mitä se siitä
paranee, outo kun on.
Siinä niiden ajatusten hitaasti päätä kierrellessä vierivät lyhyet
hetket. Mitäpä hän tässä päiviään istumaan, ajatteli hän sitten, mitäpä
se tästä parani tämä kylänkäynti, kun ei se Otteljaana tähän sattunut.
Eiköhän olisi parasta, jos nousisi ja lähtisi. Niin sitä on tehtävä.
Lähdettävä tästä on.
Vaan ei tullut vielä lähdetyksi. Sitä typertyi siihen paikkaan, kun
niin kuumakin oli.
Siinä istui eukko ja huojutteli ruumistansa ja katsoa töllisteli
pappiin. Ei pappikaan puhuttelemaan ryhtynyt. Mikäpä häntä
vaivautumaan.
Roikka-Pietarin lapikkaan pohja suhahti lattiaa vasten. Eukko havahti
ja nousi ylös, tökkäsi kättä Pietarille, tökkäsi papille ja pujahti
ovesta ulos.
Sitten istuivat he kahden. Jo näytti Roikka-Pietari virkistyneemmältä.
Kohosi siitä ylös, katseli ulos ikkunasta, katseli ovesta ja pujahti
pois.
Kohta tuli hän takaisin ja toi pienen, heinillä täytetyn pärevasun
sisään.
Taas katsoi hän ikkunasta, katsoi ovesta ja kaivoi sitten heinistä
viinalekkerin.
Jo naurahti pappi, naurahti Pietarikin, ja yhteinen ymmärrys välähti
heidän silmistään. Pietari kaatoi kirkasta nestettä kahteen
rikkinäiseen kahvikuppiin.
"Ryypätkääpäs", sanoi.
"Kippis."
"Kippis."
"Tämä se on poikaa."
"Sitä parasta poikaa."
Kaatoi siitä lisää.
"Kun eukkoväetkin tästä pois sattuivat, ryypätkääpäs."
Siitä ryyppäsivät ja naurahtelivat keskenänsä. Roikka-Pietari, joka oli
laiska ja veltto selvänä, vilkastui aina ryypyt saatuansa, oli kuin
toinen ihminen.
"Markka tässä on tätä maallista", sanoi pappi ja pani rahansa pöytään.
Pietari korjasi sen liivintaskuunsa ja sanoi, ettei olisi tarvinnut,
että hän enemmän tarjouksen vuoksi ajattelikin, näin tuttuja kun oltiin
ja sattumalta tuota viinaa kotiin sattui.
"Koko joukotko ne ovat siellä niityllä?"
"Koko. Minä sanoin Riikalle ja Otteljaanalle, että viekää pois lapsenne
pientareelle, että tuossa vähä nukahdan, kuka niitä täällä katsoo. Niin
sinne kaikki veivät. Ne ovat tuon pensaikon takana omassa heinässä.
Uhittelivat tässä lehmän ostavansa, että ne heinät syödyksi tulisi, kun
muu joukko ei heinää syö, he-hee."
"Sitä olitte syöneet entisen lehmän."
"He-he-hee, mikäs, syökööt kun tahtovat, ajattelin. Ja niin ne söivät.
Tiukaksi väittivät sitä talvea. Tyttö tässä teki tytön, Otteljaana
toisen ja pojan toveri pojan. Vaan kaunis lapsi on se Riikan tyttö, se
kun sitä hepenissä säilyttelee."
"Sielläkö sekin on niityllä?"
"Siellä. Sanoin, että mene vaan sinäkin sinne. Kaunistukseksi se
sinulle on, että kotitöille vähä yrkenet. Eihän sinun pakko ole muuta
kuin istut siellä nurmella ja päivää paistatat. Niittäähän se äiti.
Vaan pulska ihminen on se Riikka."
"Onhan se."
"On. Ne Pietarin miehet olivat kovin sitä kosiskelleet."
"Kertoi tuo Liisa Laatikko, että niin olivat."
"Vai jo Liisa kertoi, he-hee. Uhkasi se Riikka, että hän lehmään rahat
laittaa, kun tästä syksyllä lähtee. 'Jätä tänne tuo tyttösi', sanoin
minä, 'niin on sievempi liikkuaksesi'. Sitä hän oli itsekin ajatellut,
että jos olisi jättää. Ja tähän se jää. Siellä se on Justiinakin
Pietarissa, vaan ei ole tullut tähän vielä lapsiaan laittamaan. Se on
nöyrempi, että minä pahoin pelkään, ettei se ymmärrä olla päänä
päsmärinä siellä Pietarissa, vähään se tyytyy ja miehen se ottaa. Vaan
kuuluivat nämä maantytöt olevan siellä Pietarin kaupungissa kovin
kysyttyä tavaraa. Kadehtivan kuuluivat Pietarin tytöt. Näitä kun
vaatteilla komistellaan ja höyristellään ja kaikin puolin ravinnolla
pöyhistellään, niin komioita, pakana vie, ovatkin katsella.
Ryyppääpäs."
Ryypättiin.
"Tunsin minäkin ennen komian tytön", sanoi pappi, jota ryypyt
virkistivät.
"Vai tunsit."
"Tunsin. Ihme se oli. Hieno ja kaunis. Sitä kelpasi aina katsella."
"He-he, vai kelpasi. Oliko morsian tuo, vai muuhun naisluokkaan
kuuluva?"
"Muuhun luokkaan. Vaan hieno, hieno se siltä oli. Ja papin tyttö, usko
pois."
"Papinhan tuota kuuluit sinäkin poika olevan."
"Mikä lienen."
"Ja sitä Ruotsin puolen peruja kuuluit olevan?"
"Niinhän ne väittävät."
"Mikä sinut tänne viskasi?"
"Mikä lienee viskannut. Sitä lienee isä kuollut ja tänne kasvatiksi
aluksi tullut. Vaan mitäpä heistä, olkoot."
"Olkoot. Sitä olet sinä herrasperua ja herra aikanasi ollut, vaan olet
nyt kuin tämä muukin talonpoika, mukava ja sopuisa vielä oletkin.
Papiksiko sitä sinäkin ajattelit, kun papinkouluja kuuluit käyneen?"
"Vielä mitä."
"Niinhän ne sanovat, että kouluja se on käynyt."
"Lienen sitä jonkun luokan. Vaan pois haihtui ne maalliset, kun toisia
teitä luisumaan rupesi."
"He-he, vai maalliset."
Nyman ei ollut vielä sillä asteella, että hän entisistä oloistaan puhua
olisi viitsinyt. Ja mitäpä niistä. Kuin unta ne vain olivat, joku
kouluvuosi kasvattiäidin luona ja tädin kuoltua -- mitäpä siitä. Oli
hän aluksi kirjurina jossakin ollut. Ja sitten -- näin se kävi, tähän
sitä tultiin. Kiertää maita mantereita, kun nälkä ja puute takaa
ajoivat. Vaan mitä niistä, kun ei ottanut nälkää nälän, ei puutetta
puutteen kannalta.
"Vaan se sivistys", sanoi Roikka-Pietari, "on kuitenkin sivullisesta
komiata nähdä. Muodostupas ihmisolento, jos sillä puetettu olet,
muodostupas kuin tuo paras paratiisin asukas komiaksi."
"Mitä vielä."
"Mitäkö? No, sanopas sinä, kun sen paremmin tunnet, mitä se sitten on?"
"Tyhjää se on, eikä mitään. Mitä se erityisesti olisi. Lakeerattu kenkä
töppösen rinnalla."
Huomasi sen Pietarikin, ettei hän vielä sillä puhepäällä ollut, jolla
joskus. Silloin sillä puhetta riitti asiasta mistä tahansa. Kansa
saarnauttikin hänellä silloin usein, ryyppypalkallakin. Hänelle saivat
nauraa ja ivatakin häntä, hän itse ivasi mukana. Mutta vissiin määrään
aina. Jos häntä pahasti loukattiin, muisti hän sen selvänä ja karttoi
taloa. Kaikki tiesivät hänen tapansa ja kohtelivat häntä aina sen
mukaan, oliko hän selvä vai ryypyksissä ja minkä verran ryypyksissä.
Roikka-Pietari nousi, katsoi ikkunasta, katsoi ovesta pihalle, kaatoi
sitten taas kuppeihin, ja he ryyppäsivät. Sitten löi Pietari korkin
lekkeriin, pani sen heinien alle vasuun ja vei sen kätköönsä. Pappi
nousi lähteäkseen.
"Tulehan toisen kerran. Iltasella tai huomenna. Tai eläs, mennään
huomenna yhtenä sen Jutan mökille. Mennään, pakana vie. Siellä saa
rauhassa olla. Siinä on naisihminen, jota et hävetä tarvitse. Järki
sillä on selkeä kuin tuo paras viina. Eikä se tyhjää intoile, ihan on
tavallisen mieshenkilön veroinen."
"Lähdetään vaan. Minä tässä Mäellä huomiseen iltaan jos pysähtyisin,
niin huomisiltana jos lähdet, lähde, niin samalla näiltä main katoan."
"Ja hyvin on herttaisa se Jutta näin vanhaksi ihmiseksi", supatti
Pietari.
"Kyllä tunnen, herttaisa se on."
"Kuuluit tuntevan, he-he-hee." Hän lähensi suunsa Nymanin korvan
juureen ja kuiskasi:
"Se on minun vaimojani sekin Jutta, he-he-hee."
"Kuului olevan."
"Se on minusta luonnonmukaisempaa, että useampia niitä olla. Kaksi olen
niitä aina pitänyt. Ja sitä tässä olen ajatellut, että kun eivät
perustaksi sitä panneet, että edes useampi noita --."
"Onhan niillä Turkissa."
"Vai on Turkissa. Oikeinko ovat järjestelleet sen mukaan?"
"Oikein ovat järjestelleet."
"He-he-hee. Katsopas, kun huomasivat. On siinä monta hyvää puolta.
Täällä ne eivät huomaisi."
"Ei uskonto salli."
"Muuttaisivat uskontoa."
"Muuttuvaistahan se on uskontokin."
"Sitä minä, että niin se on."
"Vai ei se siihen Turkin suuntaan tule. Ei käy päinsä."
"Vaan ei. Vaan kuuluipa jollakin keisarillakin näin ikään olleen."
"Onhan sitä."
"Niin että sitä minä ihan keisarillisesti, he-he-hee."
"He-he-hee, mikäs siinä on elellessäkään. Kun et huutele."
"On niillä vähä vihiä, vaan en tunnusta. Vaimoväki, se on niin
turhanpäiväistä."
"Elä tunnusta. Pakkoko sinun on tunnustaa."
"Ei pakkoa vähääkään. Vaimoväki, tosiaankin, se tahtoo olla lyhyttä,
mitä tuli siihen asioiden yleissilmäykseen, olen minä sen merkille
pannut."
"He-he-hee, niin ne ovat. Mitä ne ymmärtävät, niillä kun on omat
puuhansa aina."
"Hee, niin se on. Siihen se supistuu, jotta ei omaa kättä pitemmälle,
ei omaa nurkkaa etemmälle se ajatus ulotu Otteljaanallakaan, tuota.
Niin ettei niiltä se asioiden yleissilmäys synny."
"Vai ei synny."
"Ei synny, nainen on nainen, mitä heistä kannatti puhua, he-hee."
"He-he-hee."